Author Archives: Saara Särmä

Hattu etsii haastateltavaksi äitipuolia

hattu logo

Lähde mukaan Feministisen ajatushautomo Hatun äitipuolihankkeeseen!

Hatun johtajat Johanna Vehkoo, Rosa Meriläinen ja Saara Särmä pyytävät haastateltavaksi äitipuolia. Äitipuolen rooli on olennainen osa suomalaista vanhemmuutta ja naiseutta. Noin kymmenen prosenttia lapsista elää uusperheissä.

Hatussa on kokemusta äitipuolen roolista ja äitipuolen lapsena olemisesta. Olemme kaikki vapaita tutkijoita, kirjailijoita ja kolumnisteja. Hankkeessa etsimme äitipuolia, jotka ovat valmiita kertomaan tarinansa. Haastattelun voi antaa myös nimettömänä.

Ilmoittaudu tai kysy lisää: hautomohattu@gmail.com. Viestiä saa jakaa.

Hattu haastaa muuttamaan kulttuurin

hattu logo

 

Tiedote 7.12.2016

Feministinen ajatushautomo Hattu vaatii kulttuurista muutosta: LOPETETAAN IHMISTEN ARVIOIMINEN ULKONÄÖN PERUSTEELLA

Feministinen ajatushautomo Hattu kiittää kaikkia, jotka osallistuivat itsenäisyyspäivänä jo toista kertaa Hatun haasteeseen juhlia itsenäisyyspäivää haukkumatta naisten ulkonäköä ja pukeutumista.

”Pilkan kulttuuri ei edistä yhteiskunnallista lempeyttä ja keskinäistä kunnioitusta”, painottaa kirjailija ja entinen koulukiusattu, Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja Rosa Meriläinen.

Suomen 100-vuotisjuhlaan valmistautuminen on alkanut. Nyt Hattu haastaa jokaisen kansalaisen ja median harjoittelemaan seuraavat 364 päivää ruumiillisen koskemattomuuden kunnioittamista, jotta osaamme yhdessä riittävällä arvokkuudella juhlistaa satavuotista itsenäisyyttä.

”Ruumiillinen koskemattomuus ei ole vain sitä, että ilman suostumusta kenenkään ei pidä toisen kehoa koskeman. Se on myös sitä, että ilman suostumusta ei pidä kenenkään kehoa mennä kommentoimaan. Julkinen esiintyminen ei ole suostumuksen antamista. Jokaisen keho kuuluu hänelle itselleen, eikä ole julkista omaisuutta. Ulkomuodon kommentointi kertoo yksinkertaisesti huonoista käytöstavoista”, opastaa tohtori ja Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja Saara Särmä.

On aika murtaa lopullisesti ikävä juhlaperinne ja lopettaa toisten kehojen ja pukeutumisen negatiivinen arvioiminen myös arjessa.

”Kiinnostavaa ja kriittistä journalismia on mahdollista tehdä ilman julkisuuden henkilöiden ulkonäköön, ikään, pukeutumiseen, painoon ja sukupuoleen perustuvaa pilkkaa”, linjaa toimittaja ja Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja Johanna Vehkoo.

Opetelkaamme ihmistä kunnioittava puhetapa, josta ovat vastuussa kaikki. Ihmisiä ei ole reilua arvioida heidän ulkonäkönsä perusteella.

 

 

 

Nainen! Hattu kaipaa kokemuksiasi

Kuva: Emmi Nieminen

Kuva: Emmi Nieminen

Nainen! Onko sinulla mielipide? Oletko lausunut sen internetissä ja saanut sen jälkeen riesaksesi vihaviestejä, kiusaamista tai uhkailuja?
Kerro kokemuksistasi Hatulle sähköpostitse: hautomohattu@gmail.com 31.10 mennessä.
Tietoa kerää Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja, toimittaja Johanna Vehkoo.
Vehkoo tekee yhdessä sarjakuvataiteilija Emmi Niemisen kanssa journalistista sarjakuvateosta naisiin kohdistuvasta nettivihasta. Teos on osa Koneen Säätiön rahoittamaa Naiset esiin! -hanketta.
Kerro viestissäsi, jos sinuun voi myös ottaa yhteyttä mahdollista haastattelua varten. Jos haastattelusi päätyy sarjakuvateokseen, voit halutessasi esiintyä siinä täysin anonyyminä.

Saa jakaa!

 

ELOVENAN VALTAKAUSI ON OHI

 

Yksityiskohta teoksesta Phallic Discipline (Saara Särmä 2015)

Yksityiskohta teoksesta Phallic Discipline (Saara Särmä 2015)

Hyvät ihmiset,

Viimeksi eilen julkisessa puhetilaisuudessa viittasin omaan tapakiroiluuni käsitteellä tourette, että ”mä tällai tourettemaisesti toistelen sitä sanaa”. Touretten Syndrooma on neuropsykiatrinen oireyhtymä, jolle on ominaista toistuvat ja tahdosta riippumattomat liikkeet sekä hallitsemattomat vokaaliset äännähdykset.

Puhesammakossani oli kyse ableismista. Ableismi tarkoittaa kieltävää asennoitumista vammaisia ihmisiä kohtaan.

Toista ihmistä ei tarvitse aktiivisesti vihata loukatakseen. Toisen olemassaolon unohtaminen, hänen yksilöllisyytensä ohittaminen tai hänen erityislaatuisuutensa vähätteleminen riittävät – niistä kaikista on syytä opetella eroon.

En ole tietysti ainoa ableismeja viljelevä yhteiskunnallinen keskustelija. Vastikään kirjailija Jari Tervo, hyvä ihminen ja rasismin vastustaja, käytti Helsingin Sanomissa autisti -sanaa pilkkanimityksenä. Minä tunnen niin autisteja kuin touretten syndroomasta kärsiviä ihmisiä. Heidän erityisyytensä käyttäminen pilkka-aseena, nolaamiseen, on yksiselitteisesti loukkaavaa. Vähättelyn ja ohittamisen sijaan yhteiskunnallisen keskustelijan tehtävä on valveutuneesti oppia tekemään näkymätöntä näkyväksi.

Toissapäivänä Ylen ykkösen kulttuuriohjelma Kultakuumeessa kirjailija Pirkko Saisio puolusti kirjailija Kari Hotakaista, jonka rasismia käsittelevää humoristista tekstiä oli ymmärretty monin tavoin, eikä aina Hotakaisen kannalta mairittelevalla tavalla. Saisio valitti suomalaisen yhteiskunnan muuttuneen tosikkomaiseksi. En kiistä mielensäpahoittajien olemassaoloa, jopa tahallisen loukkaantumisen teeskentelemisen kulttuuria etenkin politiikassa, mutta aina tosikoksi leimatessa on hyvä analysoida keneltä huumorintajua milloinkin vaaditaan.

Olen kehittänyt yhdessä tohtori Saara Särmän kanssa radikaalin hauskuuden teoriaa. Radikaali hauskuus paljastaa valtarakenteita naurun avulla. Vaatimus siitä, että alisteisessa asemassa olevan ihmisen, vähemmistökansojen ja muutoinkin jo laajasti pilkattujen, ohitettujen, näkymättömien, väheksyttyjen ja kiusattujen täytyisi osoittaa erityistä huumorintajua kun heidän elämäänsä ymmärtämättömästi käsitellään, on kohtuuton. Autistin vanhemman ei tarvitse osata huumorintajuisesti iloita siitä, että hänen lapsensa sairautta nyt nokkelasti käytetään haukkumanimenä. Hän saa loukkaantua lapsensa puolesta.

Muistan kyllä oman reaktioni, kun ensimmäisen kerran sain korjaavaa palautetta ableistisesta kielenkäytöstä. Se oli jokseenkin lapsellinen ”ää ää, mää en jaksa, taas joku uusi kiellettyjen sanojen lista, poliittinen korrektius pilaa elämän ja johtaa tylsyyteen ja on niin vaikeaa ynnynnyy”. Jahka pääsin ensireaktiosta yli, olen ottanut itseäni kehittävänä ja kasvattavana haasteena mahdollisuuden oppia sellaista sanankäyttöä, joka ottaisi huomioon ihmisten moninaisuuden, eikä loukkaisi ketään.

Olen ehdottomasti edistysmielinen ja edistysuskovainen ihminen. Olen jo nyt nähnyt, miten lapsuuteni Suomen sisäänrakennettua kulttuurista rasismia, rodullistamista, on opittu haastamaan. Monen lapsuus lienee täynnä kulttuurintuotteita ja puhetapoja, jonka nyt ymmärrämme epäreiluksi. Kuvitelma yhtenäiskulttuurista oli myös kuvitelmaa samanlaisuudesta, joka on aina ollut harha. Suomessa on aina asunut muslimeja ja lesboja. Nyt me opettelemme ottamaan moninaisuuden osaksi isänmaakäsitystämme. Ettei käy niin, kuten eräälle amerikkalaiselle professorille illanvietossa Suomessa, jossa paikalliset professorit olivat kertoneet iloisesti juutalaiselle juutalaisvitsejä, koska heille ei tullut mieleenkään, että joku jonka he tuntevat voi ihan oikeasti olla juutalainen. Samaa ilmiötä on kuvannut kirjailija Jussi Valtonen hienossa romaanissaan He eivät tiedä mitä he tekevät.

Tulee varmasti aika, jolloin juhlapuhetta on jokseenkin tyylitöntä aloittaa sanaparilla hyvät naiset ja herrat, sillä tämä sananparsi nojaa binääriseen sukupuolikäsitykseen, joka tiedetään epätodeksi. Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, eikä muunsukupuolisia sovi unohtaa, jos haluaa puhutella oikeasti kaikkia.

Jotta tuleva aika on nykyistä ymmärtäväisempi, meidän on opittava näkemään moninaisuus ympärillämme ja tarvittaessa harrastettava vaikkapa hieman kotimaanmatkailua. Kuten Kari Suomalaisen Suomi, jota tämä näyttely kommentoi, myös nykypäivän Suomi on samaan aikaan Valkeakoski ja Vantaa.

Kuvataiteessa ollaan aina katseen äärellä, joten se on hyvä paikka analysoida ja harjoitella erilaisia katsomisen tapoja. Onko esimerkiksi toisesta kulttuurista tulevaa tai toisen sukupuolen edustajaa kuvattu toiseuttavasti: jonakin joka poikkeaa normista niin paljon, että hän ei oikeastaan ole enää subjekti ja yksilö, vaan vain oman viiteryhmänsä edustajan kuva.

Minä uskon ja luotan myös esikuvien voimaan. Siitä todisteena on täällä näyttelyssä esillä oleva Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen videoteos Unimaa – Dream Land vuodelta 2009, joka käsittää 20 filmatisointia niistä 85 unesta, joita taiteilijapari keräsi vuoden ajan eri puolilta maata yksityisiltä kansalaisilta heidän kohtaamisistaan presidentti Tarja Halosen kanssa. Eräässä teoksen unessa kansalainen jää kiinni äänestyskopissa yrityksestä äänestää kahdesti. Presidentti Tarja Halonen tulee häntä moittimaan koko valtiovallan puolesta. Tämä on minusta edelleen perin liikuttavaa: että valtiomiestä ja valtiota voi jossain niinkin rehellisessä maastossa kuin unessa edustaa nainen. Että on syntymässä todellisuus, jossa nainen voi edustaa ihmistä ja suomalaista, eikä vain naisihmistä tai suomalaista naista. Ovathan miehet saaneet jo aikain alusta toimia koko kansakunnan peilinä. Nyt me riisumme tämän yksinoikeuden pois yhdeltä sukupuolelta.

Seuraava tehtävämme on avata silmät rodullistetuille ja vammaisille. Maailmalle, jossa aasialaisen naisen tehtävä ei ole edustaa kaksinkertaisesti toista: nöyrää naista. Maailmalle, jossa autisti on yksi meistä. Jossa musta nainen voi olla perisuomalainen.

Viime keväänä Felix-ketsuppi julkaisi mainoksen, jossa ihonväriltään ruskea nainen sai toimia suomalaisen maun asiantuntijana. Rasistisen öyhötyksen vastapainoksi ketsuppiyhtiö toimi pystypäisesti ja muun muassa kansanedustaja Saara-Sofia Sirén asettui puolustamaan yhtiötä ja sen mainoskasvoa. Elämme aikaa, jossa naisten välinen solidaarisuus ulottuu muihinkin kuin kaltaisiin. Tämä aika on hyvä. Tulevaisuus olkoon vielä parempi.

Elovenan valtakausi on ohi.

 

Rosa Meriläinen
Kirjailija, johtaja

Puhe Valkeakosken Visavuoren Kari Paviljongissa ”… ja sama aihe nykyaikaisesti ymmärrettynä” –näyttelyn avajaisissa 29.9.2016

Suomi tarvitsee sukupuolinorminpurkutalkoot!

 

hattu logo

Feministinen ajatushautomo Hattu on internetissä pitämässään kesäkokouksessaan laatinut pienoispamfletin 100 turhaa sääntöä – kaikki mukaan sukupuolinorminpurkutalkoisiin. Hatun johtajat Rosa Meriläinen, Saara Särmä ja Johanna Vehkoo esittävät purettavaksi seuraavat sata sukupuolinormia.

1. Sukupuolia on vain kaksi.
2. Naisen pitää hymyillä.
3. Mies ei saa kirkua.
4. Naisilla on hoivavietti.
5. Miehet ovat sikoja.
6. Naisilla on tissit.
7. Mies ei saa itkeä.
8. Tytöt sopivat hoiva-alalle.
9. Mies on perheen pää.
10. Äiti on lapsen ensisijainen hoitaja.
11. Miehen vastuulla on perheen elatus.
12. Naisten mitalit ovat vähemmän arvokkaita kuin miesten.
13. Pojat tykkäävät autoista.
14. Miesbalettitanssijat on homoja.
15. Suvakkihuora pitäisi raiskata.
16. Naiset ovat tunteellisia.
17. Miehet ovat rationaalisia.
18. Klassinen musiikki on homojen hommaa.
19. Kyllä pojan pitää mopo saada.
20. Pojat on poikia.
21. Legginsit ei ole housut.
22. Tyttöjen seksuaalisuus pitää piilottaa, ettei setämies hämmenny.
23. Naiset haluavat shoppailla.
24. Naisilla ei ole kunnianhimoa.
25. Naisilla ei ole kilpailuviettiä.
26. Naiset antavat.
27. Miehet saavat.
28. Asevelvollisuus kuuluu miehille.
29. Korkea naisääni nyt vaan on niin vitun ärsyttävä.
30. Naistenlehdet ovat pinnallisia.
31. Kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa.
32. Räkänokastakin tulee mies, tyhjännaurajasta ei milloinkaan.
33. Auta miestä mäessä.
34. Naiset ovat kateellisia toisilleen.
35. Miehet komistuvat vanhetessaan, naiset eivät.
36. Tytöt tykkäävät nukeista.
37. Mitä lesbo tuo toisille treffeille – muuttokuorman.
38. Jääkiekko on miesten laji.
39. Johonkin hommaan tarvitaan miestä.
40. Miehet ei kestä kipua.
41. Naisilla on tunneälyä.
42. Miehet ovat väkivaltaisia.
43. On olemassa epänaisellisia naisia.
44. On olemassa epämiehekkäitä miehiä.
45. On noloa olla neitimäinen.
46. Nuoret naiset juovat siideriä.
47. Mies syö punaista lihaa.
48. Naiset siivoavat.
49. Miehet sotkevat.
50. Rakkaudesta se hevonenkin potkii.
51. Häät ovat morsiamen projekti.
52. Nainen pääsee naimisiin.
53. Miehen on kestettävä viinaa.
54. Puku tekee miehen.
55. Armeijassa tehdään pojista miehiä.
56. On kauheaa, kun tyttö kiroilee.
57. On kauheaa, jos nainen on kuin mies.
58. La donna e mobile.
59. Moka on naiselle vakavampaa kuin miehelle.
60. Naiset eivät tue toisiaan.
61. Mies ja nainen eivät olla vain ystäviä.
62. Synnyttäminen on naisten armeija.
63. Naisilla on pehmeät arvot.
64. Miehillä on kovat arvot.
65. Nainen tekee arkiruuat.
66. Mies grillaa.
67. Nainen järjestää lastenjuhlat.
68. Nainen leipoo ne vitun mokkapalat.
69. Vanhempainyhdistys on oikeasti äideille.
70. Naisilla on miehiä paremmat sosiaaliset taidot.
71. Tyttöjen illassa haukutaan miehiä.
72. Keski-ikäiset humalaiset naiset ovat pahimpia.
73. Sedät miesselittää.
74. Valkoinen heteromies ei ymmärrä vähemmistöjä.
75. Naiset kärsivät ulkonäköpaineista.
76. Miehillä on hyvä itsetunto.
77. Naiset eivät osaa ottaa vastaan kehuja.
78. Nainen on kuukautisten alla äreä.
79. Nainen ratissa – ongelma.
80. Pojat tykkäävät tapella.
81. Naiset manipuloi miehiä.
82. Tytär kietoo isänsä pikkusormensa ympärille.
83. Anopit ovat kauheita.
84. Mies ei voi synnyttää.
85. Nainen haluaa rikkaan miehen.
86. Naiset eivät halua pehmomiestä.
87. Naisille on asetettava rajat.
88. Esileikki on naista varten.
89. Mies ei kestä naisen menestystä.
90. Mies ei halua itseään varakkaampaa naista.
91. Naisen on pönkitettävä miehen haurasta itsetuntoa.
92. Naiset itkee.
93. Tytöt istuu sievästi.
94. Pojat käyttäytyy huonosti.
95. Tytöt eivät osaa matematiikkaa.
96. Pojat eivät lue.
97. Naisen tulee olla karvaton – paitsi hiuksista.
98. Nainen törsää.
99. Mies tekee hankintoja.
100. Feminismi on naisten juttu.

Writing While Female – Three responses to online misogyny

The women on this video are sports writers. Their only crime is that they have entered a traditionally male field of journalism. It’s not like they write about the most difficult political issues that divide society. Imagine what it’s like for women who do: investigative journalists, political correspondents, foreign correspondents in conflict areas, or reporters who cover immigration.
But as we’ve seen, you don’t even have to do any of those things to become drenched in internet bile.
You only have to be writing while female.

According to data published by the think tank Demos UK, women journalists are three times more likely to receive online abuse than male journalists. Online hatred towards women is often violent and sexualised.

It is clear that all of this is a significant threat to women’s freedom of speech. Online misogyny is a threat to democracy, and we should address it accordingly.
Women have less space in public life in any case, now even our space for reporting and opinion online is diminishing.
Many women have retreated from Twitter. Many female scientists and academics no longer want to give interviews as doing so would result in hateful emails. Some Finnish researchers of racism, for instance, are now working behind closed doors. Many women journalists no longer want to write about big, contentious issues like immigration and refugees.

So, what can we do? Here are three different ways of dealing with trolls without having to argue with them and without feeding the flames. These are practical approaches from and to women journalists, bloggers, and all kinds of writers in the public eye:

1) Just ignore them. This approach tends to work as trolls crave attention and move on if you don’t give it to them. Applies to majority of misogynist trolls but not the most persistent and vile ones.

2) Our feminist think tank's approach to many forms of misogyny is to laugh at its face: we call it the theory of radical fun. For example, my colleague Saara Särmä came up with a great idea to highlight the fact that women are not heard as experts nearly as much as men. She created the blog Congrats, you have an all-male panel – if you see a panel with only male speakers, submit it to Saara. She has published more than 1,300 all-male panels in just one year.
Sometimes, simply laughing at the troll's ludicrous arguments just may work.

3) Finnish journalist Rakel Liekki responds to almost all her trolls – and there are plenty – with kindness and understanding. Over the years she has honed this approach to perfection. Not many people, even trolls, are able to stay mean when you are just really nice to them!
I guess this approach could be called radical kindness.
I asked Rakel Liekki about it. She said she responds to all messages except rape threats or death threats.
She has consulted the police about this and has been advised that it’s not a good idea to reward stalkers or threatening behaviour by responding.
'Not everyone can express themselves in a well-mannered way. I sometimes think that there was probably nothing wrong with the actual content if the only complaint people can come up with is something about the way I look or what my supposed sexual orientation may be,' said Liekki.
She thinks that the messages are not always personal even though they may seem so. Often it’s just that the person has the presupposition that they will not be heard. When they are heard, they stop being mean.

But battling this problem cannot be left to these brave women alone – and not everyone can spend lots of working hours responding to obnoxious messages like Rakel Liekki does. We need policies against online misogyny. Companies like Twitter and Facebook need to take this much more seriously.

In many places, the laws protecting us from harassment are already in place, but when it comes to adjusting those laws to online crimes, authorities can often be baffled. This was illustrated in the
case of Finnish journalist Linda Pelkonen, who received very threatening messages and phone calls after reporting on a rape case. She filed a report to the police.
The prosecutor decided not to press charges as 'journalists need to be able to endure more criticism than others'.
However, these threats are a threat to journalism and free speech in a democratic society.

Newsrooms and journalist organisations will need to find ways to support not only their own staff but also freelancers who are being targeted online.

I’d also like to challenge people who do not suffer from this problem to stand up against online misogyny. When you see it, say something. The target might have to stay silent because she may face even more threats, but for you stepping up can be easier.
Better yet, you can send positive, affirming messages to women journalists who are being harassed. Tell them for example on Twitter how you respect their work or leave an encouraging message on the comment box below their stories.

Johanna Vehkoo
Journalist
President of Feminist Think Tank Hattu

The text is based on a talk given on 2 May 2016 at the World Press Freedom Day event in Helsinki.

Feministien festivaalit – WOW

Kuva Jemima Repo

Kuva Jemima Repo

Lontoon Southbank Centerissä vietettiin jälleen naistenviikolla Women of the World –kulttuurifestivaalia. Sen taiteellinen johtaja Jude Kelly on vaikuttava nainen, joka rauhallisella tummalla äänellä muistuttaa päivästä toiseen mistä tässä kaikessa on kysymys: että maailmasta tehtäisiin parempi paikka tytöille ja naisille, pojille ja miehille. Että tasa-arvo on vuosisatamme haaste, jonka ratkaiseminen on etuoikeutettujen naisten velvollisuus ja kaikkien kaltoinkohdeltujen oikeus.

Yksi tämänvuotisista pääesiintyjistä Annie Lennox kertoi miten omistautui HIV-työlle: hän oli kysynyt Bob Geldofilta, mitä hän voisi tehdä. Geldof oli vastannut: ”Ihan vittu vaan teet sen”. Amerikantähti Kimberlé Crenshaw, nainen joka on kehittänyt intersektionaalisuuden käsitteen, taas piti kaksi vavisuttavaa esiintymistä, joissa hän kertoi mustiin naisiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta Yhdysvalloissa. Miten nämä naiset, nuorin vasta lapsi, vanhin vanha kuin puu, oli tapettu ihan vain siksi, että he olivat mustia. Ja miten heidän tarinansa unohtuu ja tapettujen miesten nimet muistetaan.

Itselleni tänä vuonna vaikuttavimpia esiintyjiä olivat silti järjestäjien löytämät alaikäiset tytöt, jotka puhuivat häkellyttävän rohkeasti ja kauniisti, olivat aktiivisia kansalaisia. Miekkailevat muslimitytöt –projektin teini katsoi hymyillen yleisöön ja kertoi, miten me kaikki olemme erilaisia ja uniikkeja, ansaitsemme tulla kohdatuksi omana itsenämme, emme jonkin ryhmän jäsenenä, josta ennakkoluuloisesti kuvitellaan jo valmiiksi tiedettävän kaikki tarpeellinen. Meitä ei saa niputtaa!

WOW London onnistuu löytämään näitä ihmeellisiä tyttöjä ja naisia lavalle vuosi toisensa jälkeen siksi, että pitkin vuotta he järjestävät think in –tilaisuuksia, joissa tapaavat kaikenlaisia tyttöjä ja naisia. Pitkin vuotta he muistavat sanoa, että tämä on festivaali eikä konferenssi siksi, että täällä juhlitaan ja kaikki ovat tervetulleita juuri sellaisina kuin ovat: ei tarvitse olla akateeminen voidakseen kuunnella Crenshawta. Jude Kelly kyllä pitää huolen siitä, että kaikki puhujat puhuvat yleistajuisesti.

Johtajat valmiina esittelemään Kehtaamiskoulun. Kuva Johanna Sumuvuori.

Johtajat valmiina esittelemään Kehtaamiskoulun. Kuva Johanna Sumuvuori.

Tapahtuma onnistui jälleen kerran yhdistämään kevyttä ja raskasta. Feministisen ajatushautomo Hattu veti Kehtaamiskoulun, joka kirvoitti jälleen kerran paljon naurua. Ihmisistä on hauskaa huomata, että jaamme samat nolostelunaiheet, voimme nauraa niille. Kulttuurieroista suomalaisten ja lontoolaisten kehtaamiskoululaisten välillä tuli esiin oikeastaan vain käytännöllinen suhtautuminen pallopeleihin. Kun Suomessa heittelemme lopuksi yleisölle patriarkaatinvastaista vessapaperiamme, ihmiset ottavat kopin tai vähintään refleksinomaisesti laittavat käden eteen. Hämmästyneet britit istuivat paikoillaan ja ihmettelivät rullien iskeytyessä heidän rintoihinsa ja olkapäihinsä.

Meidän jälkeemme esiintyi vaikuttava nainen, Selma, joka oli käynnistänyt mustien lapsimallien toimiston nähtyään, miten hänen tyttärensä kärsi siitä, ettei missään näkynyt mustia esikuvia. Pieni kolmevuotias tyttöparka oli luullut, että vain valkoinen on kaunista. Yksi WOW:n hyviä käytäntöjä onkin se, että järjestäjät tsekkaavat tarkkaan, ettei festivaalien esiintyjät ole kaikki keskiluokkaisia ja keski-ikäisiä valkoisia heteroita. He pitävät huolen siitä, että jokainen yleisön jäsen näkee heti, että asiantuntijoita on joka lähtöön. ”Jos ei muka löydy vammaista keskustelijaa vessapaneeliin, etsikää lujempaa”, komentaa Jude Kelly.

Festivaalin jälkeen me jotka olemme tuomassa WOW:ta Suomeen kokoonnuimme keräämään kokemuksiamme ja osallistuimme sen jälkeen kokoukseen, jossa eri maiden WOW festivaalien järjestäjät pohtivat kansainvälisen WOW-liikkeen ydintä. Oli terveellistä kuulla, mikä hämmästytti WOW Somalimaan järjestäjää eniten: että täällä on kaikkialla roskakoreja, vaikka kuka tahansa voisi laittaa niihin pommin. Me suomalaiset lupasimme puolestaan kerätä Parhaat käytännöt –listan siitä, miten järjestää think in –tilaisuuksia kahdella kielellä. Me kaikki voimme opettaa toisillemme jotain tärkeää.

Rosa Meriläinen
johtaja
Feministinen ajatushautomo Hattu

 

Sukupuoli ei ole sosiaalinen konstruktio

Hatun vieraileva kirjoittaja Susa Tyrniluoto haastaa feministit määrittelemään sukupuolen uudestaan

Moninainen ja muuttuva sukupuoli

Moninainen ja muuttuva sukupuoli

Tiistaina 16.2.2016 päätettiin eduskunnassa, että Suomessa jatketaan ihmisoikeuksien vastaisella tiellä, kun ns. translaista ei poistettu lisääntymiskyvyttömyyden eli pakkosteriloinnin vaatimusta. Asia ei juuri herättänyt mielenkiintoa mediassa, eikä tätä ole kommentoitu nähdäkseni edes Setan puolesta. Miten on mahdollista, että ihmisoikeuksien puolustajia ei löydy tähän asiaan, vaikka tasaarvoinen avioliittolaki jyrättiin valtavalla joukkovoimalla läpi? Uskon, että selitys löytyy feministisen liikkeen virheellisestä teoriasta, jonka mukaan sukupuoli on sosiaalinen konstruktio.

Olen muokannut kehoni sukupuolen tunnusmerkkejä naiseksi ja näen, että teoria sukupuolen sosiaalisesta konstukriosta on ollut hyvin vahingollinen elämässäni. Minulla on ollut vaikeuksia saada hoitoja sukupuoliristiriidan korjaukseen ja jäin ilman niiden ihmisten tukea, joilta sitä eniten odotin. – Lähes kaikki tuntemani feministit uskovat, että sukupuoli on keinotekoinen rakennelma ja se ajattelu näyttää johtavan myös ajatukseen, sukupuoliristiriidan korjaushoidoissa ei ole järkeä. Moni feministi on jopa sanonut minulle, ettei ymmärrä minkä ihmeen vuoksi kukaan haluaisi olla nainen, kun naisen asema on niin huono Suomessakin. – Ikäänkuin voisin itse valita sukupuoleni!

Judith Butler on kehittänyt teoriaa performatiivisesta sukupuolesta (gender performativity) ja tätä teoriaa pidetään feminismin keskeisenä teoriana. Butler on itse sanonut, että hän ei huomioinut riittävästi trans -sukupuolen merkitystä teoriaa kehitellessään. Hänen teoriansa on kuitenkin omaksuttu vahvasti feministisen liikkeen kaanoniin kirjansa Hankala Sukupuoli (Gender Trouble, 1990) ilmestymisen jälkeen.

Vaikka sukupuoleen liittyy paljon performatiivisuutta ja sukupuolen määritteet ovat alati muuttuvia, sukupuolta ei voi määrittää irrallaan biologiasta. Tämä johtaisi trans- ja intersukupuolisten ihmisten oikeuksien mitätöintiin, koska intersukupuolisten pakkohoitoja voitaisiin perustulla tämän teorian nojalla. Pahimpia seurauksia tällä teorialla on ollut Trans-exclusionary radical feminism (TERF) -ryhmän synty, jota perustelluun Judith Butlerin teoriaan nojaten. Judith Butler on kuitenkin itse sanoutunut selkeästi irti tästä liikkeestä.

En ole itse kohdannut feministisessä liikkeessä avointa vihamielisyyttä, mutta koen jääneeni vaille tukea tavoitellessani ihmisoikeuksia itselleni. Olen yrittänyt kerätä ihmisiä ajamaan oikeuksia transja intersukupuoliselle, mutta olen aina kohdannut hiljaisuuden muurin. Uskon, että teoria sukupuolen performatiivisuudesta pitäisi heittää historian romukoppaan vääränä ja vahingollisena teoriana, mutta haluan silti tarkastella tämän teorian kautta sukupuolten välille rakennettua rajaa. Biologia ei tunne nais- ja miessukupuolen välistä rajaa – päinvastoin luonto on täynnä esimerkkejä sukupuolirajan liukenemisesta vaikkapa sukupuolikromosomien variaatioissa.

Sukupuolirajaa on rakennettu lähes kaikissa kulttuureissa ja sitä on vartioitu jopa kuolemanrangaistuksen uhalla. Tätä rajaa ylläpidetään ja uusinnetaan niin, että olen kohdannut syrjintää jopa homo- ja lesboyhteisöissä, koska sukupuoltani ei ole hyväksytty ’aitona’. Uskon, että ainoa terve näkökulma sukupuolen tarkasteluun on purkaa tämä keinotekoinen rakennelma sukupuolten välillä ja määritellä uudestaan sukupuoli, jonka pohjana on vahva biologinen perusta, mutta jonka variaatiot ja sukupuolien sekoittuminen on pikemmin luontainen kuin luonnonvastainen piirre.

Susa Tyrniluoto
Kuvataitelija, yrittäjä

Suomalainen mies vastaa Appelsinille

Hatun vieraileva pohdiskelija Mikko Poutanen kehottaa miehiä itsetutkiskeluun

suomalainen mies

suomalainen mies

Appelsin, Ulla. 2015. ”Suomalainen mies, sinä et ole sika.” Ilta-Sanomat 15.1.2016.

Kun pitkästä aikaa maahanmuuttokriitikkojen parjaama valtamedia, olkoonkin kyseessä nyt iltapäivälehti, julkaisee jotain mikä sopii maahanmuuttokriitikkojen pohjimmiltaan konservatiiviseen maailmankuvaan, he jakavat tekstiä innokkaasti sosiaalisessa mediassa. Ulla Appelsinin suomalaisen miehen verrannollisen kunnollisuuden apologia esiintyy lisäksi edukseen sillä, että suomalainen mies saa synninpäästön suomalaiselta naiselta.

Appelsinin pääkirjoituksen voi tiivistää siten, että suomalainen mies on kuitenkin aika kunnollinen, ja suomalaisen naisen asema on kotimaassaan oikein hyvä, jopa etuoikeutettu. Appelsin pitää suomalaisia miehiä kohtaan esitettyä kritiikkiä ilmeisen kohtuuttomana.

Keskustelun taustaa

Otetaanpa kuitenkin ensin askel taaksepäin, ja mietitään tätä nykyisen ”keskustelun” tilaa. Kun maahanmuuttokriittisten puheenvuorojen joukkoon nousi entistä voimakkaammin huoli suomalaisista naisista barbaarisen vieraan kulttuurin miesten käsissä, osa suomalaisista naisista ei hyväksynytkään tätä huolenpitoa. Päinvastoin moni väitti, että tätä näennäisen pyyteetöntä huolta motivoi pääasiassa rasismi, ja että naisiin kohdistuva väkivalta tai naisten kokema häirintä alkoi vasta kiinnostaa monia puhujia vasta kun sen pystyi näppärästi liittämään maahanmuuttokriittisyyteen.

Tähän kriittisesti suhtautuneet naiset halusivat vuorostaan tehdä selväksi, että seksuaalinen häirintä ja muu naisten kokema väkivalta, myös verbaalinen, ei ole Suomessa todellisuudessa mitään uutta. Aiheen nostaminen esiin oli tärkeää, mutta sen liittäminen osaksi maahanmuuttokriittisten omaa agendaa arvelutti. Keskustelu ei toisinaan enää nähnyt metsää puilta, eli yhteiskunnallista ongelmaa siltä, että sen aiheuttajat voitiin yksipuolisesti määrittää ei-suomalaisiksi suurta medianäkyvyyttä saaneiden esimerkkien avulla.

Supisuomalaiset tapaukset eivät yleensä saa vastaavaa mediaseurantaa, eivätkä etenkään sosiaalisen median seurantaa. Tämä johtuu osin siitä, että supisuomalaisten raiskauksia ei seuraa joukko omistautuneita ”kriitikoita”, jotka usein jakavat sosiaalisessa mediassa kaikki maahanmuuttotaustaiset rikokset niin laajalti kuin mahdollista. Tämä luonnollisesti kasvattaa epätasapainoa sen välillä kuka näissä näkyvissä uutisissa on se rikollinen. Mielikuvilla on valtavirtakeskustelussa valtaa.

Toisin sanoen naiset pyrkivät nostamaan valtavirtakeskusteluun ongelman, jonka kokevat akuutiksi. Luulisi, että tilanteen ironia olisi monelle maahanmuuttokriitikolle selvää: moni maahanmuuttokriitikko kokee, että valtamedia peittelee maahanmuutonongelmia (jopa salaliitoksi asti) ja heidän puheenvuoronsa olivat ainoita, jotka toivat taustalla olevia ongelmia todellisuudessa esiin. Sympatiaa ei kuitenkaan riitä niitä naisia kohtaan, jotka kokevat, että valtavirtakeskustelu vähättelee heidän kokemaansa kotikutoista häirintää ja väkivaltaa ja näin edelleen.

Jos syytä haluaa arvuutella, luonnollisin päätelmä olisi, että naisten tarjoama kritiikki siirtää itsereflektion vastuun takaisin suomalaiselle miehelle. Ei ainoastaan hänelle – tietenkään – mutta hänellekin. Kritiikin antaja on myös kritiikin kohde. Tähän hätään hänelle saapuukin Appelsin pääkirjoituksineen, joka vakuuttaa, että ei hätää, todellista syytä itsetutkiskeluun – ulkoisen uhan projisoimisen sijaan tai sen ohella – ei oikeasti olekaan. Nyt on suomalaisen naisen suusta kuultu, että miehet ovat – verrannollisesti – oikeastaan aika hyviä tyyppejä. Miehet voivat siis läiskiä toisiaan olalle siitä kuinka oivallisia olemmekaan, kun onneksi muualla maailmassa hoidetaan naisten alistaminen näkyvämmin ja brutaalimmin.

Valittavatko naiset tyhjästä?

Appelsin lähtee tyrmäämään kokemuspohjalta (jota toki myös muut artikkelissa siteeratut olivat käyttäneet – tässä ei ole sinänsä mitään vikaa) naisten kokemaa uhkaa, todeten että ”yleinen käytäntö se ei ole ja varsinkaan siihen ei syyllisty jokainen valkoinen suomalainen mies”, vedoten vielä omaan tuttavapiiriinsä kunnollisuuteen.  Tähän osunee aika tyypillinen piirre argumentoinnissa; jos sitä ei ole itse kokenut (ensikädessä tai vierestä), sitä on vaikea uskoa olevan olemassa. Tähän on mielestäni puututtu oivallisesti blogi-kirjoituksissa täällä, täällä ja täällä. Lisäksi voi olla, että muutkin tekijät, kuten yhteiskunnallinen asema tai ikä, voivat myös vaikuttaa kokemusten laatuun.

Appelsin vetäytyy mielenkiintoisesti lainsäädännön taakse kun esimerkiksi kansanedustaja Nasima Razmyar kritisoi sitä, että naisten kohtamaa väkivaltaa ei ole otettu vakavasti. Appelsinin kunniaksi täytyy huomioida, että hän myös kyseenalaistaa seksuaalirikosten rangaistuksen tason. Sen ohella olisi ehkä syytä huomioida pikemminkin tässä yleinen ilmapiiri, sillä siitä myös Razmyar kirjoittaa. Kertonee paljon, jos kohta miltei kymmenen vuotta sitten myös poliisin riveissä paljastunut seksuaalinen ahdistelu oli tavallaan yllätys joillekin, toisille ei niinkään. Ainakin tässä blogissa voi lukea yhden koosteen siitä millaista verbaalista väkivaltaa olemassa on. Verbaalinen väkivalta edesauttaa väkivaltaista kulttuuria, myös ns. raiskauskulttuuria ja naisten alistamista.

Appelsinin oleellisin vasta-argumentti on korostaa suomalaisen naisen verrannollista etuoikeudellisuutta globaalisti. Tähän tartutaan esimerkein siitä, kuinka naisilla on asiat paljon huonommin toisaalla. Aivan totta, huonosti ne ovat, mutta Appelsinin tapa esittää asia on myös melko tyypillinen tapa etäännyttää käsittelyssä olevat moraaliset ongelmat asettamalla kaukainen vertailupohja. Huomio siirretään keskustelun aiheesta. Näin tehden Appelsin siis sivuuttaa suhteellisuuteen pohjaten absoluuttiset ongelmat. Argumentti on sama kun köyhyydestään valittavan suomalaisen hiljentäminen vertauksella kehitysmaiden ”todelliseen” köyhyyteen.

Varmasti joku suomalainen nainen – kuten Appelsin – kokee virkistäväksi, kun saa kuulla että huonomminkin voisi olla. Tässä tulkitsen Appelsinin näkemystä hieman pahantahtoisesti; Appelsin todennäköisesti tarkoitti, että hänestä on virkistävää kuulla kuinka naisten asema Suomessa on hyvä. Tämä tuntuu olevan myös monien miesten käsitys. Toisia naisia tämä positiivinen asettelu ei ehkä lohduta; kriittisiä kommentteja esittäneet naiset voisivat huomauttaa että paljon on vielä tehtävää, kun taas Appelsin antaa sellaisen vaikutelman, että naiset valittavat tässä – suhteellisesti – turhasta. Mainitsematta siis jää, että jos suomalainen nainen on etuoikeutettu, eikö suomalainen mies ole suhteessa vielä enemmän? Miksi häntä sitten täytyy näin voimakkaasti suojella – miltä, mielensä pahoittamiselta?

Koko Appelsinin tekstin ajan palataan siihen, että miehille ei ole tarvetta minkäänlaiseen reflektioon – vaikka hän ohimennen myöntää että tehtävää on, hän ei jätä minkäänlaista moraalista vaadetta miesten osalta siihen. Esimerkiksi #lääppijä -aihetta kannattaisi seurata. Muutoin jatkossakin ”kännissä ja läpällä” on ainakin implisiittisesti se ”pienempi paha”. Jos siis jäi epäselväksi, ulkomaalainen mies, tai se kulttuuri jota hän edustaa, on tässä kuviossa se suurempi paha.

Miehisyys, mielikuvat ja maahanmuuttokriittisyys

Naisia sortavien rakenteiden monimuotoisuus on kuitenkin jutussa sivuutettu, ja naiset tarvitsevat myös ongelmat tiedostavia miehiä ajamaan muutosta. Tähän oikeastaan liittyy myös oleellisella tavalla Appelsinin muutoin oikein hyvä kommentti siitä, että myös miehet voivat kokea joutuvansa häirinnän uhriksi. Aggressiivinen seksuaalinen häirintä on sukupuoleen katsomatta asiatonta. Mielestäni on halpaa syyttää siitä Naisasialiitto Unionia; kuka tahansa feminismiin aatteena tutustunut tietää että feminismi ajaa myös miehen oikeuksia ja vapautta ahtaista sukupuolirooleista. Aihe saattaa hyvinkin olla tabu Suomessa, muttei feministien takia.

Lopuksi Appelsin korostaa, että on nurinkurista, että ”näistä ongelmista ei voisi puhua, koska joku suomalainen mies jossain on käynyt käsiksi johonkin suomalaiseen naiseen”. Appelsin syyllistyy tässä samaan yleistykseen mistä itse aiemmin kritisoi Anette Karlssonia liittyen hyväksyttyyn uhkailuun; kyllä molemmista ongelmista täytyy ja pitää (voida) puhua. Sen sijaan Appelsinin argumentti siitä, että ongelmista vaietaan siksi, ettei ”joku rasisti jossain voi käyttää tilannetta hyväkseen”, ansaitsee pienen lisähuomion: nykyisestä ns. maahanmuuttokriittisestä keskustelusta puuttuu usein reflektiivisyys ja lähdekriittisyys.

Siksi kun Appelsin kysyy, että ”Eikö se ole ihan sama, tuleeko raiskaaja Iisalmesta vai Irakista ja puhuuko hän suomea, arabiaa tai vaikka urdua?”, hän on aivan oikeassa – lisäksi lainopillisesti asia on tismalleen niin. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan, kuten sanottua, uutisen leviämisen suhteen. Tämä ongelma koskettaa kenties enemmän sosiaalista mediaa kuin perinteistä mediaa, mutta maahanmuuttokriitikoiden tietyissä ryhmittymissä vain ulkomaalaisiin liittyvän joskus jopa täysin fiktiivisen negatiivisen uutisoinnin jatkuva lietsominen ei ole yhdentekevää laajemman yhteiskunnallisen keskustelun ja siihen liittyvien mielikuvien kannalta. Tähän liittyy myös sukupuolisen häirinnän rodullistaminen. Ohimennen kannattaa myös huomioida millaisia väliinputoajia näissä mielikuvien sotkuissa ovat suomalaisten ja (tietyistä kulttuureista tulevien) ulkomaalaisten perheet lapsineen.

Vaikka toki maahanmuuttajat näkyvät myös rikostilastoissa, eivät kuitenkaan ehkä ihan siinä määrin kuin mitä mielikuvat antavat ymmärtää. Tästä käyköön esimerkkinä myös Appelsinin mainitsema joukkoahdistelu, josta ei käsittääkseni vielä ole ilmiönä erityisen luotettavaa tietoa. Eikä negatiivisuuden kautta jatkuvasti ajattelu myöskään tunnu olevan erityisen hyväksi kaikille maahanmuuttokriitikoillekaan. Keskustelun suunta Suomessa on vuoden 2015 aikana selvästi kuitenkin muuttunut ulkoisia piirteitä korostavan rikollisuuden seurantaan (ja tuomitsemiseen).

Jotkut maahanmuuttokriitikoista toki ovat ylipäänsä sitä mieltä, että seksuaalirikosten tuomiot Suomessa ovat liian alhaiset. On melko todennäköistä, että he löytäisivät asiantilan (sis. raiskauskulttuurin) muuttamiseen liittolaisia myös feministeistä, toisin kun Appelsin suoraan viittaa. Suvaitsevaistossa kokemukseni mukaan on erittäin vähän sellaisia yksilöitä, jotka haluavat pimittää maahanmuuttajien rikoksia, saati estää heitä joutumaan niistä edesvastuuseen. Tämä on pitkälti maahanmuuttokriitikoiden äärisiiven ahkerasti käyttämä olkinukke, joka tarpeettomasti sotkee keskustelua ja luo vastakkainasettelua. On sääli, että Appelsin soveltaa tässä samaa argumentaatiota. Se kuuluu samaan kategoriaan niiden kuvitelmien kanssa, joissa suvaitsevaisto ei muka piittaa kotimaan apua tarvitsevista.

Pohdinnan ja itsekriittisyyden puolesta

Nyt keskustelussa tilaa ottaneet (ja toivottavasti yhä ottavat) naiset ovat mitä ilmeisemmin kokeneet, että keskustelun kohde on painottunut liikaa suomalaisten ”ydinryhmän” ulkopuolelle. Tämä maaliskuussa 2014 Helsingin Sanomissa mainittu EU-tason tutkimus osoittaa, että tämä olisi virheellinen liike. Tuntuikin siltä, että Suomessa nykyisen keskustelun piirissä ajatellaan, että parisuhdeväkivalta suomalaisten välillä on, vaikkakin laitonta, pitkälti näiden ihmisten oma asia. Maahanmuuttajien tekemä väkivalta sen sijaan omaksutaan välittömästi yhteiseksi, julkiseksi, ja kollektiivisesti koetuksi. Mielikuvat ulkoisesta uhasta ja siihen herkästi liittyvästä rasismista ovat siis läsnä yhteiskunnassamme.

Vaikka suomalaisen naisen asema onkin globaalissa kontekstissa hyvä, suomalaiselle miehelle ei olisi mitään haittaa hieman reflektoida myös omaa käytöstään – etenkin alkoholin vaikutuksen alaisuudessa. Turhasta ei tarvitse syyllistyä, siinä Appelsin on oikeassa. Mutta näin suomalaiselta mieheltä toiselle, meidän olisi silti hyvä miettiä hiljaa itseksemme, voisiko jotain tehdä paremmin. Appelsinin jokseenkin liian innokkaasti tarjoamaa synninpäästöä ei kannata ottaa ajattelematta vastaan, vaan osoittaa olevamme sen arvoisia. Yhden näkökulman mukaan tuominen keskusteluun ei ole pois muilta näkökulmilta.

Suomalaisen naisen asemaa yhteiskunnassa voidaan yhä parantaa, miestä unohtamatta, siten, etteivät ratkaisut aina kohdistu vain ”niihin muihin”, vaan laajennetaan keskustelua rohkeasti yhteiskunnan sukupuolittuneet rakenteet huomioiden. Oma keskustelu erikseen mutta tätä sivuten on suomalaisen yhteiskunnan ongelmallinen suhtautuminen rotuun.

 

Mikko Poutanen
Politiikan tutkimuksen väitöskirjatutkija Tampereen yliopistolla