Category Archives: Uncategorized

Hattu etsii haastateltavaksi äitipuolia

hattu logo

Lähde mukaan Feministisen ajatushautomo Hatun äitipuolihankkeeseen!

Hatun johtajat Johanna Vehkoo, Rosa Meriläinen ja Saara Särmä pyytävät haastateltavaksi äitipuolia. Äitipuolen rooli on olennainen osa suomalaista vanhemmuutta ja naiseutta. Noin kymmenen prosenttia lapsista elää uusperheissä.

Hatussa on kokemusta äitipuolen roolista ja äitipuolen lapsena olemisesta. Olemme kaikki vapaita tutkijoita, kirjailijoita ja kolumnisteja. Hankkeessa etsimme äitipuolia, jotka ovat valmiita kertomaan tarinansa. Haastattelun voi antaa myös nimettömänä.

Ilmoittaudu tai kysy lisää: hautomohattu@gmail.com. Viestiä saa jakaa.

Hattu haastaa muuttamaan kulttuurin

hattu logo

 

Tiedote 7.12.2016

Feministinen ajatushautomo Hattu vaatii kulttuurista muutosta: LOPETETAAN IHMISTEN ARVIOIMINEN ULKONÄÖN PERUSTEELLA

Feministinen ajatushautomo Hattu kiittää kaikkia, jotka osallistuivat itsenäisyyspäivänä jo toista kertaa Hatun haasteeseen juhlia itsenäisyyspäivää haukkumatta naisten ulkonäköä ja pukeutumista.

”Pilkan kulttuuri ei edistä yhteiskunnallista lempeyttä ja keskinäistä kunnioitusta”, painottaa kirjailija ja entinen koulukiusattu, Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja Rosa Meriläinen.

Suomen 100-vuotisjuhlaan valmistautuminen on alkanut. Nyt Hattu haastaa jokaisen kansalaisen ja median harjoittelemaan seuraavat 364 päivää ruumiillisen koskemattomuuden kunnioittamista, jotta osaamme yhdessä riittävällä arvokkuudella juhlistaa satavuotista itsenäisyyttä.

”Ruumiillinen koskemattomuus ei ole vain sitä, että ilman suostumusta kenenkään ei pidä toisen kehoa koskeman. Se on myös sitä, että ilman suostumusta ei pidä kenenkään kehoa mennä kommentoimaan. Julkinen esiintyminen ei ole suostumuksen antamista. Jokaisen keho kuuluu hänelle itselleen, eikä ole julkista omaisuutta. Ulkomuodon kommentointi kertoo yksinkertaisesti huonoista käytöstavoista”, opastaa tohtori ja Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja Saara Särmä.

On aika murtaa lopullisesti ikävä juhlaperinne ja lopettaa toisten kehojen ja pukeutumisen negatiivinen arvioiminen myös arjessa.

”Kiinnostavaa ja kriittistä journalismia on mahdollista tehdä ilman julkisuuden henkilöiden ulkonäköön, ikään, pukeutumiseen, painoon ja sukupuoleen perustuvaa pilkkaa”, linjaa toimittaja ja Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja Johanna Vehkoo.

Opetelkaamme ihmistä kunnioittava puhetapa, josta ovat vastuussa kaikki. Ihmisiä ei ole reilua arvioida heidän ulkonäkönsä perusteella.

 

 

 

ELOVENAN VALTAKAUSI ON OHI

 

Yksityiskohta teoksesta Phallic Discipline (Saara Särmä 2015)

Yksityiskohta teoksesta Phallic Discipline (Saara Särmä 2015)

Hyvät ihmiset,

Viimeksi eilen julkisessa puhetilaisuudessa viittasin omaan tapakiroiluuni käsitteellä tourette, että ”mä tällai tourettemaisesti toistelen sitä sanaa”. Touretten Syndrooma on neuropsykiatrinen oireyhtymä, jolle on ominaista toistuvat ja tahdosta riippumattomat liikkeet sekä hallitsemattomat vokaaliset äännähdykset.

Puhesammakossani oli kyse ableismista. Ableismi tarkoittaa kieltävää asennoitumista vammaisia ihmisiä kohtaan.

Toista ihmistä ei tarvitse aktiivisesti vihata loukatakseen. Toisen olemassaolon unohtaminen, hänen yksilöllisyytensä ohittaminen tai hänen erityislaatuisuutensa vähätteleminen riittävät – niistä kaikista on syytä opetella eroon.

En ole tietysti ainoa ableismeja viljelevä yhteiskunnallinen keskustelija. Vastikään kirjailija Jari Tervo, hyvä ihminen ja rasismin vastustaja, käytti Helsingin Sanomissa autisti -sanaa pilkkanimityksenä. Minä tunnen niin autisteja kuin touretten syndroomasta kärsiviä ihmisiä. Heidän erityisyytensä käyttäminen pilkka-aseena, nolaamiseen, on yksiselitteisesti loukkaavaa. Vähättelyn ja ohittamisen sijaan yhteiskunnallisen keskustelijan tehtävä on valveutuneesti oppia tekemään näkymätöntä näkyväksi.

Toissapäivänä Ylen ykkösen kulttuuriohjelma Kultakuumeessa kirjailija Pirkko Saisio puolusti kirjailija Kari Hotakaista, jonka rasismia käsittelevää humoristista tekstiä oli ymmärretty monin tavoin, eikä aina Hotakaisen kannalta mairittelevalla tavalla. Saisio valitti suomalaisen yhteiskunnan muuttuneen tosikkomaiseksi. En kiistä mielensäpahoittajien olemassaoloa, jopa tahallisen loukkaantumisen teeskentelemisen kulttuuria etenkin politiikassa, mutta aina tosikoksi leimatessa on hyvä analysoida keneltä huumorintajua milloinkin vaaditaan.

Olen kehittänyt yhdessä tohtori Saara Särmän kanssa radikaalin hauskuuden teoriaa. Radikaali hauskuus paljastaa valtarakenteita naurun avulla. Vaatimus siitä, että alisteisessa asemassa olevan ihmisen, vähemmistökansojen ja muutoinkin jo laajasti pilkattujen, ohitettujen, näkymättömien, väheksyttyjen ja kiusattujen täytyisi osoittaa erityistä huumorintajua kun heidän elämäänsä ymmärtämättömästi käsitellään, on kohtuuton. Autistin vanhemman ei tarvitse osata huumorintajuisesti iloita siitä, että hänen lapsensa sairautta nyt nokkelasti käytetään haukkumanimenä. Hän saa loukkaantua lapsensa puolesta.

Muistan kyllä oman reaktioni, kun ensimmäisen kerran sain korjaavaa palautetta ableistisesta kielenkäytöstä. Se oli jokseenkin lapsellinen ”ää ää, mää en jaksa, taas joku uusi kiellettyjen sanojen lista, poliittinen korrektius pilaa elämän ja johtaa tylsyyteen ja on niin vaikeaa ynnynnyy”. Jahka pääsin ensireaktiosta yli, olen ottanut itseäni kehittävänä ja kasvattavana haasteena mahdollisuuden oppia sellaista sanankäyttöä, joka ottaisi huomioon ihmisten moninaisuuden, eikä loukkaisi ketään.

Olen ehdottomasti edistysmielinen ja edistysuskovainen ihminen. Olen jo nyt nähnyt, miten lapsuuteni Suomen sisäänrakennettua kulttuurista rasismia, rodullistamista, on opittu haastamaan. Monen lapsuus lienee täynnä kulttuurintuotteita ja puhetapoja, jonka nyt ymmärrämme epäreiluksi. Kuvitelma yhtenäiskulttuurista oli myös kuvitelmaa samanlaisuudesta, joka on aina ollut harha. Suomessa on aina asunut muslimeja ja lesboja. Nyt me opettelemme ottamaan moninaisuuden osaksi isänmaakäsitystämme. Ettei käy niin, kuten eräälle amerikkalaiselle professorille illanvietossa Suomessa, jossa paikalliset professorit olivat kertoneet iloisesti juutalaiselle juutalaisvitsejä, koska heille ei tullut mieleenkään, että joku jonka he tuntevat voi ihan oikeasti olla juutalainen. Samaa ilmiötä on kuvannut kirjailija Jussi Valtonen hienossa romaanissaan He eivät tiedä mitä he tekevät.

Tulee varmasti aika, jolloin juhlapuhetta on jokseenkin tyylitöntä aloittaa sanaparilla hyvät naiset ja herrat, sillä tämä sananparsi nojaa binääriseen sukupuolikäsitykseen, joka tiedetään epätodeksi. Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, eikä muunsukupuolisia sovi unohtaa, jos haluaa puhutella oikeasti kaikkia.

Jotta tuleva aika on nykyistä ymmärtäväisempi, meidän on opittava näkemään moninaisuus ympärillämme ja tarvittaessa harrastettava vaikkapa hieman kotimaanmatkailua. Kuten Kari Suomalaisen Suomi, jota tämä näyttely kommentoi, myös nykypäivän Suomi on samaan aikaan Valkeakoski ja Vantaa.

Kuvataiteessa ollaan aina katseen äärellä, joten se on hyvä paikka analysoida ja harjoitella erilaisia katsomisen tapoja. Onko esimerkiksi toisesta kulttuurista tulevaa tai toisen sukupuolen edustajaa kuvattu toiseuttavasti: jonakin joka poikkeaa normista niin paljon, että hän ei oikeastaan ole enää subjekti ja yksilö, vaan vain oman viiteryhmänsä edustajan kuva.

Minä uskon ja luotan myös esikuvien voimaan. Siitä todisteena on täällä näyttelyssä esillä oleva Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen videoteos Unimaa – Dream Land vuodelta 2009, joka käsittää 20 filmatisointia niistä 85 unesta, joita taiteilijapari keräsi vuoden ajan eri puolilta maata yksityisiltä kansalaisilta heidän kohtaamisistaan presidentti Tarja Halosen kanssa. Eräässä teoksen unessa kansalainen jää kiinni äänestyskopissa yrityksestä äänestää kahdesti. Presidentti Tarja Halonen tulee häntä moittimaan koko valtiovallan puolesta. Tämä on minusta edelleen perin liikuttavaa: että valtiomiestä ja valtiota voi jossain niinkin rehellisessä maastossa kuin unessa edustaa nainen. Että on syntymässä todellisuus, jossa nainen voi edustaa ihmistä ja suomalaista, eikä vain naisihmistä tai suomalaista naista. Ovathan miehet saaneet jo aikain alusta toimia koko kansakunnan peilinä. Nyt me riisumme tämän yksinoikeuden pois yhdeltä sukupuolelta.

Seuraava tehtävämme on avata silmät rodullistetuille ja vammaisille. Maailmalle, jossa aasialaisen naisen tehtävä ei ole edustaa kaksinkertaisesti toista: nöyrää naista. Maailmalle, jossa autisti on yksi meistä. Jossa musta nainen voi olla perisuomalainen.

Viime keväänä Felix-ketsuppi julkaisi mainoksen, jossa ihonväriltään ruskea nainen sai toimia suomalaisen maun asiantuntijana. Rasistisen öyhötyksen vastapainoksi ketsuppiyhtiö toimi pystypäisesti ja muun muassa kansanedustaja Saara-Sofia Sirén asettui puolustamaan yhtiötä ja sen mainoskasvoa. Elämme aikaa, jossa naisten välinen solidaarisuus ulottuu muihinkin kuin kaltaisiin. Tämä aika on hyvä. Tulevaisuus olkoon vielä parempi.

Elovenan valtakausi on ohi.

 

Rosa Meriläinen
Kirjailija, johtaja

Puhe Valkeakosken Visavuoren Kari Paviljongissa ”… ja sama aihe nykyaikaisesti ymmärrettynä” –näyttelyn avajaisissa 29.9.2016

Writing While Female – Three responses to online misogyny

The women on this video are sports writers. Their only crime is that they have entered a traditionally male field of journalism. It’s not like they write about the most difficult political issues that divide society. Imagine what it’s like for women who do: investigative journalists, political correspondents, foreign correspondents in conflict areas, or reporters who cover immigration.
But as we’ve seen, you don’t even have to do any of those things to become drenched in internet bile.
You only have to be writing while female.

According to data published by the think tank Demos UK, women journalists are three times more likely to receive online abuse than male journalists. Online hatred towards women is often violent and sexualised.

It is clear that all of this is a significant threat to women’s freedom of speech. Online misogyny is a threat to democracy, and we should address it accordingly.
Women have less space in public life in any case, now even our space for reporting and opinion online is diminishing.
Many women have retreated from Twitter. Many female scientists and academics no longer want to give interviews as doing so would result in hateful emails. Some Finnish researchers of racism, for instance, are now working behind closed doors. Many women journalists no longer want to write about big, contentious issues like immigration and refugees.

So, what can we do? Here are three different ways of dealing with trolls without having to argue with them and without feeding the flames. These are practical approaches from and to women journalists, bloggers, and all kinds of writers in the public eye:

1) Just ignore them. This approach tends to work as trolls crave attention and move on if you don’t give it to them. Applies to majority of misogynist trolls but not the most persistent and vile ones.

2) Our feminist think tank's approach to many forms of misogyny is to laugh at its face: we call it the theory of radical fun. For example, my colleague Saara Särmä came up with a great idea to highlight the fact that women are not heard as experts nearly as much as men. She created the blog Congrats, you have an all-male panel – if you see a panel with only male speakers, submit it to Saara. She has published more than 1,300 all-male panels in just one year.
Sometimes, simply laughing at the troll's ludicrous arguments just may work.

3) Finnish journalist Rakel Liekki responds to almost all her trolls – and there are plenty – with kindness and understanding. Over the years she has honed this approach to perfection. Not many people, even trolls, are able to stay mean when you are just really nice to them!
I guess this approach could be called radical kindness.
I asked Rakel Liekki about it. She said she responds to all messages except rape threats or death threats.
She has consulted the police about this and has been advised that it’s not a good idea to reward stalkers or threatening behaviour by responding.
'Not everyone can express themselves in a well-mannered way. I sometimes think that there was probably nothing wrong with the actual content if the only complaint people can come up with is something about the way I look or what my supposed sexual orientation may be,' said Liekki.
She thinks that the messages are not always personal even though they may seem so. Often it’s just that the person has the presupposition that they will not be heard. When they are heard, they stop being mean.

But battling this problem cannot be left to these brave women alone – and not everyone can spend lots of working hours responding to obnoxious messages like Rakel Liekki does. We need policies against online misogyny. Companies like Twitter and Facebook need to take this much more seriously.

In many places, the laws protecting us from harassment are already in place, but when it comes to adjusting those laws to online crimes, authorities can often be baffled. This was illustrated in the
case of Finnish journalist Linda Pelkonen, who received very threatening messages and phone calls after reporting on a rape case. She filed a report to the police.
The prosecutor decided not to press charges as 'journalists need to be able to endure more criticism than others'.
However, these threats are a threat to journalism and free speech in a democratic society.

Newsrooms and journalist organisations will need to find ways to support not only their own staff but also freelancers who are being targeted online.

I’d also like to challenge people who do not suffer from this problem to stand up against online misogyny. When you see it, say something. The target might have to stay silent because she may face even more threats, but for you stepping up can be easier.
Better yet, you can send positive, affirming messages to women journalists who are being harassed. Tell them for example on Twitter how you respect their work or leave an encouraging message on the comment box below their stories.

Johanna Vehkoo
Journalist
President of Feminist Think Tank Hattu

The text is based on a talk given on 2 May 2016 at the World Press Freedom Day event in Helsinki.

Feministien festivaalit – WOW

Kuva Jemima Repo

Kuva Jemima Repo

Lontoon Southbank Centerissä vietettiin jälleen naistenviikolla Women of the World –kulttuurifestivaalia. Sen taiteellinen johtaja Jude Kelly on vaikuttava nainen, joka rauhallisella tummalla äänellä muistuttaa päivästä toiseen mistä tässä kaikessa on kysymys: että maailmasta tehtäisiin parempi paikka tytöille ja naisille, pojille ja miehille. Että tasa-arvo on vuosisatamme haaste, jonka ratkaiseminen on etuoikeutettujen naisten velvollisuus ja kaikkien kaltoinkohdeltujen oikeus.

Yksi tämänvuotisista pääesiintyjistä Annie Lennox kertoi miten omistautui HIV-työlle: hän oli kysynyt Bob Geldofilta, mitä hän voisi tehdä. Geldof oli vastannut: ”Ihan vittu vaan teet sen”. Amerikantähti Kimberlé Crenshaw, nainen joka on kehittänyt intersektionaalisuuden käsitteen, taas piti kaksi vavisuttavaa esiintymistä, joissa hän kertoi mustiin naisiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta Yhdysvalloissa. Miten nämä naiset, nuorin vasta lapsi, vanhin vanha kuin puu, oli tapettu ihan vain siksi, että he olivat mustia. Ja miten heidän tarinansa unohtuu ja tapettujen miesten nimet muistetaan.

Itselleni tänä vuonna vaikuttavimpia esiintyjiä olivat silti järjestäjien löytämät alaikäiset tytöt, jotka puhuivat häkellyttävän rohkeasti ja kauniisti, olivat aktiivisia kansalaisia. Miekkailevat muslimitytöt –projektin teini katsoi hymyillen yleisöön ja kertoi, miten me kaikki olemme erilaisia ja uniikkeja, ansaitsemme tulla kohdatuksi omana itsenämme, emme jonkin ryhmän jäsenenä, josta ennakkoluuloisesti kuvitellaan jo valmiiksi tiedettävän kaikki tarpeellinen. Meitä ei saa niputtaa!

WOW London onnistuu löytämään näitä ihmeellisiä tyttöjä ja naisia lavalle vuosi toisensa jälkeen siksi, että pitkin vuotta he järjestävät think in –tilaisuuksia, joissa tapaavat kaikenlaisia tyttöjä ja naisia. Pitkin vuotta he muistavat sanoa, että tämä on festivaali eikä konferenssi siksi, että täällä juhlitaan ja kaikki ovat tervetulleita juuri sellaisina kuin ovat: ei tarvitse olla akateeminen voidakseen kuunnella Crenshawta. Jude Kelly kyllä pitää huolen siitä, että kaikki puhujat puhuvat yleistajuisesti.

Johtajat valmiina esittelemään Kehtaamiskoulun. Kuva Johanna Sumuvuori.

Johtajat valmiina esittelemään Kehtaamiskoulun. Kuva Johanna Sumuvuori.

Tapahtuma onnistui jälleen kerran yhdistämään kevyttä ja raskasta. Feministisen ajatushautomo Hattu veti Kehtaamiskoulun, joka kirvoitti jälleen kerran paljon naurua. Ihmisistä on hauskaa huomata, että jaamme samat nolostelunaiheet, voimme nauraa niille. Kulttuurieroista suomalaisten ja lontoolaisten kehtaamiskoululaisten välillä tuli esiin oikeastaan vain käytännöllinen suhtautuminen pallopeleihin. Kun Suomessa heittelemme lopuksi yleisölle patriarkaatinvastaista vessapaperiamme, ihmiset ottavat kopin tai vähintään refleksinomaisesti laittavat käden eteen. Hämmästyneet britit istuivat paikoillaan ja ihmettelivät rullien iskeytyessä heidän rintoihinsa ja olkapäihinsä.

Meidän jälkeemme esiintyi vaikuttava nainen, Selma, joka oli käynnistänyt mustien lapsimallien toimiston nähtyään, miten hänen tyttärensä kärsi siitä, ettei missään näkynyt mustia esikuvia. Pieni kolmevuotias tyttöparka oli luullut, että vain valkoinen on kaunista. Yksi WOW:n hyviä käytäntöjä onkin se, että järjestäjät tsekkaavat tarkkaan, ettei festivaalien esiintyjät ole kaikki keskiluokkaisia ja keski-ikäisiä valkoisia heteroita. He pitävät huolen siitä, että jokainen yleisön jäsen näkee heti, että asiantuntijoita on joka lähtöön. ”Jos ei muka löydy vammaista keskustelijaa vessapaneeliin, etsikää lujempaa”, komentaa Jude Kelly.

Festivaalin jälkeen me jotka olemme tuomassa WOW:ta Suomeen kokoonnuimme keräämään kokemuksiamme ja osallistuimme sen jälkeen kokoukseen, jossa eri maiden WOW festivaalien järjestäjät pohtivat kansainvälisen WOW-liikkeen ydintä. Oli terveellistä kuulla, mikä hämmästytti WOW Somalimaan järjestäjää eniten: että täällä on kaikkialla roskakoreja, vaikka kuka tahansa voisi laittaa niihin pommin. Me suomalaiset lupasimme puolestaan kerätä Parhaat käytännöt –listan siitä, miten järjestää think in –tilaisuuksia kahdella kielellä. Me kaikki voimme opettaa toisillemme jotain tärkeää.

Rosa Meriläinen
johtaja
Feministinen ajatushautomo Hattu

 

Feminismin uusi nousu

 

Feminist –tekstillä varustetut tuotteet myyvät niin hyvin, että The Guardianissa on Caroline Criado Perez blogannut[1] siitä, ettei mikä tahansa paita voi olla feministinen, jos ei esimerkiksi sen tuotanto-olosuhteet ole kunnossa. Tämä muistuttaa ajasta, jolloin ekologisuudesta tuli niin muodikasta, että yrityksiä piti alkaa jahdata viherpesun synnistä – suositulla ideologialla väärinratsastamisesta.

Hillary Clinton käy presidentinvaalikampanjaa avoimesti naisasia edellä. Ei tarvitsekaan kursailla ja pelätä, että miehet eivät uskalla äänestää naista, joka puolustaa naisten oikeuksia. Kampanjatiimi on tuottanut luvuttoman määrän hilpeää kampanjamateriaalia, jossa muun muassa vaaditaan: ”Bill Clinton For First Lady”.

Suomessa valtaan on tullut oikeistokonservatiivinen hallitus, joka on antanut ennennäkemättömän buustin perinteiselle naisasialle. Kun hallitus ilmoitti joukosta pakkolakeja, jotka olisivat vieneet rahat erityisesti matalapalkkaisilta naisilta, kymmenettuhannet suomalaiset lähtivät osoittamaan mieltään. Minä keräännyin Työväen keskusmuseo Werstaalle seuraamaan mielenosoitusta screenin kautta ja itkin onnesta, miten puhuja toisensa perään muistutti naisten oikeuksista. Naisten tekemästä alipalkatusta työstä. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt, miten eturivin poliitikko toisensa perään käyttää tähtipaikkansa naisten puolustamiseen.

Sitä ennen olin jo Jenni Korkeaojan kutsusta käynyt Elintarviketyöläisten liiton kokoushuoneeseen. Kymmenet naisasia-aktiivit ja ay-naiset päättivät aloittaa kampanjan nimeltä TASAN, jossa muistutetaan perusasioista: päivähoito-oikeuden merkityksestä. Lasten oikeuksista, jotka takaavat myös naisten oikeudet.

Feminismin uuden nousun laineet lyövät hitaasti ja matalina eduskuntaan asti. On edelleenkin varminta laskelmoida, että lasten edusta puhuminen uppoaa oikeistokonservatiiveihin paremmin kuin naisten puolustaminen. Silti me kaikki tiedämme tarinan, jossa kätilöt käänsivät Sipilän pään. Tämä sankaritaru on totta: A-studion haastattelemat kätilöt olivat kertoneet, mitä kaavailtu sunnuntailisien leikkaus heille tarkoittaa. Pääministeri Sipilä ilmoitti, että ”haastattelu oli puhutteleva ja sai minutkin vielä kerran miettimään.”

Vielä toisenkin kerran lyhyen ajan sisään oikeistokonservatiivinen pääministeri nousi naisasian aallonharjalle. Kun hänen kotikunnassaan tapahtui järkyttävä tragedia: tyttölapsi raiskattiin, pääministeri kutsui kriisikokouksen koolle. Teossa oli nähtävissä populismia ja anteeksiantamatonta rasismia, joka liittyi raiskauksesta epäillyn taustaan, mutta totta on myös tämä: naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta nousi ensimmäistä kertaa minun elämässäni poliittisen agenda keskiöön. Vaikka itsestä tuntuu, etten halua puolustajikseni heitä, joita näyttää naisten vapaus kiinnostavan perin vähän silloin kuin sitä uhkaavat kantasuomalaiset, tästä kaikesta voi seurata jotain hyvääkin. Kirjailija Kurt Vonnegutin vanha viisaus on, että jos ihminen teeskentelee toisenlaista kuin on, hän hiljalleen muuttuu teeskentelemänsä kaltaiseksi. Jos ihmiset puhuvat naisten oikeuksista, he saattavat ajansaatossa alkaa niitä myös aidosti kannattamaan. Matti Nykäsen sanoin: annetaan tälle tsäänssille mahdollisuus.

Naiset kääntävät Sipilän pään. Torit täyttyvät naisten puolustajista. Ja samaan aikaan feminismi on rock. Minun, Saara Särmän ja Johanna Vehkoon Feministinen ajatushautomo Hattu järjesti yhteistyössä Tiketin kanssa feministisen kiroiluiltaman Tavastialle. Jo sitä ennen olimme täyttäneet alle kaksisataa henkeä vetäviä baareja ohjelmalla, joka perustuu siihen, että kuka tahansa yleisöstä voi nousta lavalle ja kertoa mikä vituttaa. Nyt me täytimme Tavastian.

Elokuvateatterissa kautta maan piirin pyöri miehisen action-genren uusi lippulaiva, Mad Max, The Furious Road, joka oli puhdasoppinen kapitalistisen patriarkaatin kritiikki. Sankarin roolissa oli vammainen nainen, joka ei hymyillyt tai ylipäänsä pyrkinyt miellyttämään ketään – saati miehiä. Lopuksi naiset vapauttivat resurssit patriarkan ikeen alta kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tämän jälkeen elokuvateollisuuden säännöt eivät ole entisellään.

Myös taiteen kentällä feminismi kokee uutta renessanssia, kun nuoren sukupolven tekijät käyvät pelotta puhumaan sukupuolesta. Haluan nostaa taivaallista vapauden valoa liekehtivän vuoren huipulle palvottavaksi näyttelijä Anna Paavilaisen, joka on valmistanut monologin raiskauksista näyttämötaiteessa, koska kyllästyi esittämään näyttämöllä uhria. ”Isoin ongelma näyttämöraiskauksissa on Paavilaisen mielestä sukupuolittunut roolijako, jossa nuorten naisten seksuaalisuus typistetään uhrin rooliksi.”, kertoo Yksi-lehti[2].

Sillä feminismi, joka ei puhu nuorten naisten seksuaalisuudesta, ei ole mistään kotoisin.

 

Vapautta vai tasa-arvoa

Feministejä on kahdenlaisia: niitä, joita elähdyttää eniten oikeudenmukaisuuden vaatimus sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja niitä, joilla on vapaustaistelijan kutsumus. Tuntuu ehkä hivenen keskenkasvuiselta sanoa, ettei tasa-arvo ole minulle tunnetasolla niin tärkeää kuin vapaus, mutta se on totta. Järki on johdattanut minut tasa-arvonaiseksi, mutta vapauden kaipuu on sisäsyntyistä.

Olen feministi, jotta minä itse saisin rehottaa ja sitä kautta kaikki muutkin kukoistaa. Ilman, että ahtaat sukupuolinormit, stereotypiat ja leimat ketään kahlehtisi, typistäisi ja laimentaisi. Että jokainen ihminen saisi olla oma monimuotoinen ja ristiriitainen persoonansa haluineen ja kykyineen.

Suomalainen nainen on tehnyt vallankumouksen. Sitä vallankumousta ei tehty väkivalloin, vaan väki- ja pakkovaltaa vastaan. Mielenosoituksissa, kabineteissa, järjestöissä, eduskunnassa, keittiöissä, tehtailla ja makuuhuoneissa.

Isän ja aviomiehen valta on murrettu. Vain muutama sukupolvi sitten naisen elämää sääteli lain ja jumalien edessä miehen määräys. Vuonna 1860 aviomies menetti kuritusvaltansa. Vuonna 1864 vanhoista piioista tuli täysivaltaisia kansalaisia. 1878 naiset ja miehet saivat yhtäsuuret perintö- ja naimaosat. Vuonna 1897 naiset saivat täysivaltaisuuden samanikäisenä kuin miehetkin. Vuonna 1901 naiset saivat miesten kanssa yhtäläisen opiskeluoikeuden yliopistossa – sitä ennen meidän piti anoa vapautusta sukupuolestamme. Vuonna 1906 naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden valtiollisissa vaaleissa. Vuonna 1919 naiset saivat mennä ansiotyöhön ilman aviomiehen suostumusta. Vuonna 1926 naisille tuli mahdolliseksi saada valtionvirka ja vuoden 1929 avioliittolaki antoi aviossa oleville naisille oikeuden omaan omaisuuteen, yhtäläisen vanhemmuuden ja mahdollisuuden avioeroon. 50-lukua lukuun ottamatta koko viime vuosisata oli naisten vapauden etenemisen juhlaa, joka täyttyi tasa-arvoa edistävästä vallankumouksellisesta lainsäädännöstä. Matka oli pitkä, työtä riitti. Vasta vuonna 1994 kriminalisoitiin avioliitossa tapahtuva raiskaus. Se oli aviomiehen pakkovallalle lopullinen ja murskaava isku. Nainen, olet vapaa. Miehesi ei voi määrätä sinua enää!

Tämä vallankumous on pysyvä. Suurin vallankumous, mitä viime vuosisadalla aikaan saatiin. Kiitos äidit ja isoäidit työstänne sukupuolten välisen tasa-arvon ja naisten oikeuksien eteen. Minä poimin teidän työnne hedelmiä ja syön ne ahnaasti nauttien.

Mikä meitä sitten rajoittaa? Pelko ja köyhyys.[3]

Nuoret naiset ja vanhat naiset rajoittavat liikkumistaan omilla kotikulmillaan pimeän tullen. Mutta eivät naiset pelkää ainoastaan seksuaalista väkivaltaa. Naiset pelkäävät myös häpeää. Naisten nolaaminen, häpäiseminen, sheimaaminen, huorittelu, vähättely, tytöttely: ne kaikki pienentävät naisen kykyä olla oma iso ihana itsensä.

Naiset, jotka näkyvät ja kuuluvat, saavat kasvattaa paksun nahkan. Onneksi Suomi on täynnä rohkeita esitaistelijoita, kuten Emmi Nuorgam ja Sini Korpinen, jotka rohkeasti heittäytyvät julkifeministiksi niinkin pelottavassa paikassa kuin internetissä. Kun Sini Korpinen kritisoi Venäjän jääkiekkojoukkueen halveeraamista sillä, että heille puettiin neidin merkit ja näin kerrottiin, että tyttöydessä ja neiteydessä olisi jotain halpaa ja noloa, internetin paskamyrsky oli raivokas[4]. Kun Emmi Nuorgam kirjoitti blogin, jossa kritisoi Anttilan mainoksen tapaa sukupuolittaa lelut tyttöjen ja poikien leluihin, hän sai vastaansa saavillisen väkivaltafantasiaa[5]. Nämä ovat esimerkkejä, jotka kertovat siitä, miten sovinismi ja seksismi internetissä on naisten sananvapauden uhka: en voi vaatia jokaiselta Nuorgamin ja Korpisen kaltaista iskunkestävyyttä.

Sillä meillä jokaisella on oikeus olla hauras ja haavoittuva. Sekin on vapautta. Emansipatsioonin ilosanoma ällös hukkuko valtiofeministisen tasa-arvopuheen alle.

 

Radikaali hauskuus

Suomen kansainvälisesti tunnetuin somevelho on nelikymppinen feministi Tampereelta: Saara Särmä. Särmän Feministiselle ajatushautomo Hatulle käynnistämä Congrats you have an all male panel -tumblr[6] nousi kansainväliseksi hitiksi. Blogin perusidea on nerokas. Jo itsessään puhutteleviin kuviin vain miehistä koostuvista paneeleista lisätään kuva David Hasselhoffista, tuosta campin maskuliinisuuden pitkäaikaisikonista, näyttämässä peukkua. Lopputulos on hilpeä. Naisten näkymättömyys tulee esille tavalla, joka ei näytä ruikuttamiselta, vaan saa pikemminkin miehet näyttämään naurettavilta: miksi suostutte tuohon. Särmä onnistui blogillaan käynnistämään kansainvälisen keskustelun, joka on noteerattu kaikissa tärkeissä medioissa Al Jazeerasta Timeen, BBC:stä The Guardianiin. Saara Särmä onnistui tässä, koska hänen aseenaan on radikaali hauskuus.

Muitakin esimerkki internetistä löytyy, kuten vittusaatana ja pihtarihuorat. Internetistä löytyy useita versioita kuvasta, jossa ns. kirkkoveneelle on lisätty pirunsarvet ja pirunastalo: kyseessä on siis vittusaatana. Meeminä kuva on toki monitulkintainen ja voi jäädä puhtaaksi rivoudeksi, mutta se toimii myös feministisessä kontekstissa. Vittu vapauttaa ja saatana antaa luvan naisen aggressioon.

Pihtarihuorat on nimimerkkien takaa toimiva internet-yhteisö, joka bloggaa ja twiittaa. Tyyli on rempseä. Jo nimi sinänsä viittaa radikaalifeministiseen perinteeseen ottaa käsitteet haltuun Bitch Manifestin tapaan: sanat joita käytetään ilkkuen otetaankin osaksi itsemäärittelyä ja näin osoitetaan se, ettemme kanna sukupuolestamme häpeää.

Esimerkkitwiitti: ”Kohta muuten pihdataan ihan vitusti. #pihtaus #vittu #pihtarihuorat #staytuned

Radikaalin hauskuuden ei tarvitse olla rivoa, mutta toki kiroilu ja elimet naurattavat. Radikaali hauskuus on tietoinen vallasta naurun takana: kenelle nauretaan, kuka nauraa. Onko naurun tarkoitus vapauttaa vai häpäistä? Nauretaanko heille, jotka on syytäkin pudottaa jalustalta vai heille, jotka valmiiksi ovat alistetussa asemassa yhteiskunnassa. Radikaali hauskuus murtaa valtarakenteita, voimauttaa alistettuja ja auttaa panemaan vastaan.

Naisen nauru on radikaalia jo itsessään. Hillitön tilanotto huutonaurulla, pidäkkeettömyys, ovat naisen vapauden symboleita. Meidän ei tarvitse olla siivoja ja näkymättömiä.

Nauruun liittyy kysymys hillinnästä ja itsehillinnästä: Michel Foucaultin klassikkoteos Tarkkailla ja rangaista[7] opettaa, miten tehokkainta on sellainen tarkkailu, joka saadaan muuttumaan itsetarkkailuksi. Kun nainen kykenee lopettamaan itsehillinnän julkisessa tilassa, hän on valmis ottamaan julkisen vallan haltuun.

Kuten Anna Kontula upeassa pamfletissaan Tästä äiti varoitti[8] kirjoittaa, huorista käytetyt termit katunainen ja julkinen nainen kertovat juuri siitä, miten julkinen tila ja katu mielletään miesten alueeksi. Kun nainen häpeilemättä ja vulgääristi on valmis tulemaan näkyväksi katutilassa, on emansipatsiooni pitkällä. Jos siis mietitte katsoessanne parkkipaikalla kyykkypissaavaa humalaista naista ja ajattelette, että tätäkö tasa-arvo tarkoittaa, niin minä vastaan teille: nimenomaan tätä. Huonokäytöksinen nainen on luonnostaan vapaustaistelija, joka ei tarvitse akateemista sukupuolentutkimusteoriaa tuekseen osoittaakseen, että hänen ei tarvitse rajoittaa itseään sukupuolensa tähden. Jokainen pissaliisa lorottaa sinunkin vapautesi puolesta!

Radikaali hauskuus ei sanayhteydestä huolimatta viittaa radikaalifeminismiin, mutta vaadin kyllä senkin kunnianpalautusta. Sukupuoli ja sukupuolen merkit voivat olla valtava ilon ja vapautumisen lähde. Pillut esiin! Näiden nuorten naisten viitoittamalla tiellä: https://freeyourfreaquency.wordpress.com/2015/03/12/villi-ja-vapaa-vagina/

 

Salonkikelvottomuus ja uskottavuuden rajat

Minä en ole koskaan osannut nähdä feminismiä aaltoina. Pidän sitä sateenvarjoliikkeenä. Tarinana, jonka kaikkia osia tarvitaan. Olen kiitollinen kaikille tasa-arvokonsulteille, jotka tuntevat tasa-arvolain prikulleen ja joilla on huolitellut hiukset ja asialliset jakkupuvut ja selkeä ulosanti ja he saavat yritysten henkilöstöjohtajat ymmärtämään, mitä hyötyä sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisestä on juuri heidän yritykselleen.

Liike, jossa kaikki ovat kaltaisia, kuolee tai muuttuu lahkoksi. Lempilauseeni on ”Olen feministi, mutta…” Kukin saa määritellä oman feminisminsä itse. Neuvo tai käsky ”Valitse itse”, koskee paitsi omaa elämää, myös omaa toimintaa ja aatetta. Näen suomalaisen feminismin toteuttavan tätä prinsiippiä hyvin. Perin harvoin ilmestyy mikin varteen joku sellainen feministi, joka omasta mielestään saa päättää muidenkin puolesta millainen on oikea feministi ja feminismi.

Itse olen ollut vaikuttajana kiinnostunut kommunikoivasta feminismistä eli yrittänyt oppia puhumaan naisten oikeuksista, naisten vapaudesta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta tavalla, jota voi ymmärtää myös ilman soveltuvaa korkeakoulututkintoa. Tieteellinen feminismi edistää tiedettä, mutta eduskunnan tasa-arvovaliokunnan kuultavaksi kutsuttu sukupuolentutkimusjargonia suoltava ammattifeministi ei saa vastakaikua, koska suurin osa paikallaolijoista ei tajua yhtään mitä hän yrittää tarkoittaa.

Mitä marginaalisempaa ja valtarakenteita haastavampaa sisältöä pyrkii viestimään, sitä todennäköisemmin tulee väärinymmärretyksi. Siksi tarvitaan monia feministejä ja feminismejä tarkastelemaan ilmiöitä omalta kantiltaan. Siitä sekakuorosta syntyy jotain, joka yhdessä murtaa patriarkaatin.

Kun minä kannan rintanappia ”Vittu haisee hyvältä”, joudun hyväksymään sen tosiasian, etteivät kaikki tajua pointtia. Aina joku ymmärtää. Yhtenä päivänä eduskunnan portailla muuan lestadiolaistaustainen keskustakansanedustaja pysäytti minut ja sanoi pohtineensa rintanappiani. ”Eikö se tarkoitakin sitä, että kun teillä kaikilla naisilla on tuo elin, niin on väärin pitää sitä huonona ja pahana asiana, että sehän on tavallaan naista loukkaavaa?” Olin niin häkeltynyt kiitollisuudesta, etten osannut kuin nyökätä.

Nuorempana yritin aina ajoittain muuttua ulkoisesti uskottavaksi, vaikka sisältöni ovat salonkikelvottomia. Tarkoitan: ne pyrkivät tuhoamaan sen, minkä varaan salongit on rakennettu. Siksi(kin) tuorein julkaisuni on yhdessä Saara Särmän kanssa kirjoitettu Pääoma, jota jaetaan vain vessoissa. Julkaisualusta on vessapaperi. Se tiivistää patriarkaattiteoriani keskeiset väitteet: Pääoma – patriarkaatin paskaiset lait. 1. Ei ole kapitalismia ilman patriarkaattia. 2. Patriarkaatissa kukaan ei ole vapaa – edes patriarkka.

Pidän tärkeänä, että feminismin sisällä toimii myös sellaisia taiteilijoita, aktivisteja ja tieteentekijöitä, jotka kritisoivat järjestelmää tavalla, joka aiheuttaa eliitissä luontaista torjuntaa.

Kun feministisessä kiroiluiltamassa naiset jakavat raiskauskokemuksiaan, paikalla olevat miehet tuntevat olonsa epämukavaksi. Epämukava olo on ihan hyödyllinen mielentila. Se voi aiheuttaa joko halua olla ottamatta viestiä vastaan tai nostaa mieleen kysymyksiä: miksi minä en yleensä kuule näitä tarinoita.

Tunnen miehiä, jotka omasta mielestään eivät tunne yhtään raiskattua naista. Sehän on vähän sama kuin luulisi, ettei tunne yhtään homoa. Kysymyshän on siitä: miksi minulle ei kerrota. Miksi minä en näe?

Vihasin katu-uskottavuuden vaatimusta teininä, koska en osannut näkymättömien sääntöjen monimutkaista koodistoa. Vihasin poliittisen uskottavuuden yhtä teinimäistä ja ulkokultaista vaatimusta. Vihaan uskottavan taiteilijan kuvaa.  Sillä kuka sen uskottavuuden määrittää ja mitä minä teen naisille, nuorille, alakulttuurisille, marginaalisille, jos alistunut toteuttamaan vanhaa patriarkaatin määrittämää kaavaa. Kenen etu on se, että naiset joutuvat häivyttämään sukupuolensa? Samaan aikaan kun olen ihan tyytyväinen siitä, että on naisia jotka osaavat luovia tiensä patriarkaatissa kansakunnan kaapin päälle, revin itse tilaa vapaudelle ammentamalla undergroundista.

Feministisellä ajatushautomo Hatulla on käynnissä asiantuntijapankkihanke[9], jossa kategoriat poikkeavat totutusta. On taiteilijanerot, inspiroivat tervaskannot, pokkanaiset. Alfaurokset, duunarit, huippuvisionäärit jnpp. Meihin on myös ottanut yhteyttä menestynyt feministi, joka koki kategorioiden toimivan naisia vastaan. Miksi teemme kaikesta pilaa? Minä uskon, että feminismi tarvitsee aina myös toisintekemistä, toisinsanomista ja toisinnäkemistä.

 

Kun kupla puhkesi (ja totuus sai cockselfien muodon)

Ennen feminismin uutta nousua, vielä vuosi sitten, tuntui siltä ettei feminismille – ei edes salonkikelpoiselle tasa-arvopolitiikalle - tuntunut olevan liiemmin tilausta. Laaja yhteiskunnallinen konsensus tuntui lepäävän sen olettaman varassa, että tasa-arvo on Suomessa jo aika pitkällä tai jopa toteutunut. Että jossain Afganistanissa on ongelmia, ei täällä.

Sellaisessa olosuhteessa feministi joutuu viestimään ongelmalähtöisesti: todistelemaan että tässä nyt on jotain korjattavaa. Tylsyyteen kuolemisen uhallakin sitä päätyy toistamaan tilastoja, jotka osoittavat sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Kuten Eveliina Talvitien muokkaama motto sanoo, hui hai, sanoi huora häistä, huomenna on uudet bileet.[10] Jotain tapahtui. Rasismin ennennäkemätön nousu nosti julkisuuteen ja sosiaalisen median uutisvirtaan myös monille ennen piilossa pysyneen naisvihan. Suvakkihuoriin kohdistuva raiskausuhkailu ja seksuaalisella väkivallalla fantasiointi avasi silmät niiltäkin, jotka olivat joko kyllästyneet feminismiin tai pitäneet sitä alunpitäenkin tarpeettomana.

Kuvitelma siitä, että Suomessa eletään sellaista nykyaikaa, jossa miehet ja naiset tasaveroisina hoivaavat lapsia, pyykkäävät pyykkiä, luuttuavat lattioita ja pesevät autoja, osoittautui kuplaksi, joka ei ollutkaan totta. Moni oli vain luullut oman kotitodellisuutensa kertovan myös siitä, mitä naapurinmies puuhaa. Ei tullutkaan mieleen, että naapurinmies lähettelee cockselfieitä eli kullieita[11] 20-vuotiaille eduskuntavaaliehdokkaille, koska näillä on kukkahattutätimielipiteet. Että siellä se naapurinmies visioi mustista miehistä raiskaamassa naisia, joilta hän itse ei ole koskaan ”saanut”.

Vaikka naisiin kohdistuva uhkailu ja nettikiusaaminen kohdistuu voimakkaimmin niihin naisiin, jotka puolustavat ihmisoikeuksia, nettiviha ja –oksennus on tuonut esiin sen Suomen, joka ei tasa-arvosta piittaa. Sitä ei myöskään voi väittää marginaaliseksi ilmiöksi, jos oksentajien edustajat istuvat maan hallituksessa, parlamentissa ja europarlamentissa.

Feminismin uusi nousu Suomessa on pitkälti perussuomalaisten ansiota. Piti siitä tai ei: yhteinen vihollinen tiivistää rivejä. Arvokonservatismin nousu toi esiin myös tarpeen vastapolitiikalle. Emme olleetkaan vielä voittaneet, vaikka meillä on tasa-arvolaki ja vanhempainlomat ja peruskoulu ja kerran oli nainen presidenttinäkin. Vaikka Suomen valtio on feministi, jos siis useita lakeja katsoo, kaikki suomalaiset eivät sitä tosiaankaan ole.

Että meillä jälleen on pääministeri, jonka uraa perhevelvoitteet eivät ole häirinneet. Että ulkoministeripuolueen puoluesihteeri hyökkää feminismiä vastaan.

Kolumnisti Virpi Salmi tiivistää aika hyvin Slunga-Poutsalon näkemysten aiheuttaman vastareaktion. Kun Slunga-Poutsalo oli sanonut: "Että yritetään olla yhtä tasa-arvoisia kuin miehet tai vähän tasa-arvoisempiakin. Se saa mut työntämään sormet korviin.", Salmi kirjoittaa: “Slunga-Poutsalon tähän kommenttiin tiivistyy kristallinkirkkaasti se syy, miksi feminismiä tarvitaan: Maan kolmanneksi suurimman puolueen puoluesihteeri, joka sattuu olemaan nainen, on sitä mieltä, että on syytä työntää sormet korviin, kun naiset puhuvat halustaan olla tasa-arvoisia miesten kanssa. Hän siis ei halua tietää asiasta mitään, koska se on hänestä niin ärsyttävää.”[12]

Kiitos, Riikka Slunga-Poutsalo. Kiitos miehet, jotka ihan omilla nimillänne postaatte cockselfieitä yrittäessänne loukata. Te inspiroitte meitä.

 

Äitikapinaa ja tissienläiskyttelyä

Liike, joka teeskentelee yksimielisyyttä ei ole rehellinen. Kuten yhteiskunnallisessa keskustelussa yleensäkin, myös feministien piirissä parhaiten saavat ääntään kuuluviin ne, jotka ovat saavuttaneet keski-iän ja asemia. Nuori sukupolvi joutuu aina toimimaan pimennossa, jossa liikkeen ääntä käyttävät heidän puolestaan ne, jotka ovat puhuneet samoja juttujaan jo kaksikymmentä vuotta.

Olen erittäin tietoinen tästä omalla kohdallani, sillä olen tosiaan kaksikymmentä vuotta istunut tasa-arvopaneeleissa toistamassa omia lauseitani. Tässäkin artikkelissa olen viitannut muihin ihan muodon vuoksi. Ihan hyvin voisin kirjoittaa uuden kirjan vain siteeraamalla vanhoja kirjojani tai vaikka vain uudelleenjulkaista feministiset kolumnini ja puheeni.

Eri sukupolvilla on väistämättä eri näkökulmat – jopa ikuisuusaiheisiin. Toisaalta eri ikävaiheissa eri teemat nousevat esiin. Tasa-arvo työelämässä ja vanhemmuudessa eivät ole erityisen ajankohtaisia silloin, jos ei itse ole työelämässä tai vanhemmuudessa.

Äitiydestä horiseminen nyppii heitä, jotka eivät aiokaan lisääntyä. Risoo, jos yliopistolla työskentelevä feministikollega ei edes hoksaa omaa keskiluokkaisuuttaan, koska on joskus nuorena ollut köyhä tai vanhemmat ovat olleet työväenluokkaisia. Ottaa päähän, jos palkkaa tasa-arvotyöstä nostava feministi ei edes muista, että kaikki eivät puhu suomea tai ole heteroita. Hävettää ihan poskettomasti, jos huomaa järjestäneensä feministisen tilaisuuden paikkaan, jonne ei pääse pyörätuolilla.

Feminismissä on aina tilausta sekä kiitokselle että kapinalle. Jos tietää mitä aikaisemmat sukupolvet ovat saaneet aikaan, on helpompi ymmärtää, että omakin toiminta voi tähdätä voittoon: todelliseen muutokseen yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Mutta äidinmurha on myös paikallaan. Nuorten on näytettävä vanhoille vittunsa voima. Muuten pysähdymme juoksuhiekkaan.

Vanhojen tehtävä on nostaa nuoria. Neuvoja annetaan vain kysyttäessä, mutta nuoria suositellaan, palkataan, kehutaan ja kannustetaan. Vanhoilla tarkoitan kaikkia, jotka tuntevat nuorempia. Opiskelijapolitiikassa 25-vuotias on vanha, jonka tehtävä on edistää 20-vuotiaan uraa. 40-vuotias on velvoitettu jo omistautumaan nuorten tukemiselle. Sitä vanhemmista puhumattakaan.

Aina kun uskaltautuu ilmoittautumaan jonkun liikkeen jäseneksi, kuten feminismin, sitä altistuu myötähäpeälle toisten liikkeen jäsenten toilailujen puolesta. Varmasti joku feministi puhuu tyhmiä ja siitä joutuu jokainen feministi vastaamaan. Oma vastaukseni on ilo.

Yksi 2000-luvun hilpeistä feministisistä liikkeistä on ollut neoburleskin tulo Suomeen. Burleski teki lavaliikehdinnälle sen mitä punk musiikille: kuka tahansa osaa keikuttaa persettä ja läiskytellä tissejä. Ruumiillisuudesta iloitseminen ja naisten yhteisöllinen kannustava asenne sai minut järjestämään useita burleskibileitä silloin kun toiminta oli vielä ihanan undergroundia ja epäammattimaista. Edelleenkin burleskiharrastus voimauttaa eri ikäisiä naisia.

Urheilun saralla nuoret feministit ovat nostaneet roller-derbyn tiedostavaksi suosikkilajiksi, joka antaa luvan iloita naisvoimasta. Kaikkea ei tarvitse osata sanallistaa, mutta yhdessä tekeminen on joka tapauksessa voimakasta ja tarpeellista. Feministiseen liikkeeseen tulee alati uusia ilmiöitä, joista kaikkien ei tarvitsekaan jaksaa innostua.

Ilon kautta! Kukka kukin on!

 

Rosa Meriläinen
Kirjoittaja on johtaja Feministisessä ajatushautomo Hatussa
Kirjoituksen lyhennetty versio julkaistu Vihreässä Tuumassa joulukuussa 2015

 


[3] Meriläinen & Särmä (2016): Anna mennä – opas hauskempaan elämään. Schildts & Söderström

[4] https://sinikorpinen.wordpress.com THOU SHALT NOT CRITICIZE BEER OR HOCKEY

[7] Foucault, Michel (2014): Tarkkailla ja rangaista. Otava, Helsinki

[8] Kontula, Anna (2009): Tästä äiti varoitti. Like Kustannus, Helsinki

[10] Talvitie, Eveliina (2015): Hieno vai Huono – Nainen jolla on maine. WSOY, Helsinki

[11] Munamainos, pilipotretti, kullikuva, cockfie, dickfie, kulfie, jorfie, pippelfie ja munafie.

Kriittinen ajattelu siirtyy pois yliopistoista

Kuva: (c) Jonne Renvall

Kuva: (c) Jonne Renvall

Johtaja Särmä puhui Tampereen yliopistolla järjestetyssä koulutusleikkauksia vastustavassa mielenilmauksessa 1.12.2015

"Minut ja "Congrats, you have an all male panel!" -projektini on mainittu positiivisena esimerkkinä innovatiivisesta tiedeviestinnästä million missäkin Kultarannan ja ministerin tilaisuuksissa.

Totuushan on kuitenkin se, että tämäkin projekti sai alkunsa kun oli työtön. Työttömänä tohtorina oli aikaa ajatella rauhassa, ja sattumalta sen tullessa maailmankuuluksi Feministinen ajatushautomo Hattu sai Koneen säätiöltä rahaa 3 kuukaudeksi Naiset esiin! -hankkeen toteuttamiseksi. Kesän kolme kuukautta oli oikeasti varmaan tuloksellisin aika mitä mulla on pitkään aikaan ollut kun oli rahaa keskittyä ja toteuttaa juuri sellainen projekti, minkä itse halusi (mitä nyt vähän yhtä postdoc-hakemusta kirjoitin) mutta eipä tarvinnut olla tekemisissä minkään ylimääräisen tietoteknisen raportointilomakkeen kanssa, johon raportoidaan jotain fiktiivisiä työtunteja.

Esimerkiksi ministerin avoimessa kirjeessä ja eilisessä A-studiossa oli nähtävissä ja kuultavissa käsitys, että hommat tehostuu kun hallintoa vähennetään, että jää aikaa enemmän tutkimukselle siltä muulta sälältä. Kuitenkin luulen, että tutkijoiden matkalaskuihin, erilaiseen raportointiin ja hakemusten tekemiseen käyttämä aika ei ainakaaan vähene hallintoa supistamalla, päinvastoin.

Toiseksi, suurin osa meistä myös tekee aivan järjettömän paljon enemmän työtä kun 1600 tunnin kokonaistyöaika vuodessa edellyttää, ehdotankin yhdeksi toimenpiteeksi, että hommataan jokaiselle vähän niinkun käänteiset kellokortit, joihin on ladattu 1600 tuntia ja sitten siitä aina leimaillaan ja vähennellään kaikki työtunnit, rehellisesti ja kun 1600 tulee täyteen, lopetetaan siltä vuodelta työnteko siihen.

Kolmanneksi, monet ihan oikeasti toimivat aktiivisesti oman alansa tärkeissä kansainvälisissä piireissä. Ei välttämättä huipulla niiden mittarien mukaan, joihin nyt tuijotellaan (se onkin sitten eri keskustelu kuinka näitä pitäisi ja voi mitata). Että vituttaa sekin, että poliitikoilla ja yliopiston johdolla ei edes näytä olevan mitään käsitystä siitä todellisuudesta, missä me eletään ja tehdään töitä. Puhumattakaan nyt siitä, että kansainvälisyys ei ole yhtä kuin ulkomaille meno ja ulkomaalaisten tänne tulo vaan aika paljon kaikkea muutakin.

Ongelmana rakenteellisessa kehittämisessä ja paineessa 'poisvalita' aloja eri yliopistoista, profiloida ja keskittää jonkun alan tutkimusta vaikka vaan yhteen paikkaan Suomessa on myös se, että esimerkiksi mun kaltainen tutkija ei olisi koskaan edes päässyt tekemään väitöskirjaa. Mitä tiukemmin profiloidaan, sitä vähemmän on tilaa marginaalisemmille tutkimusaiheille, jotka on kuitenkin usein niitä, joista niitä innovaatioita ja uutta ajattelua syntyy. Ainakin yhteiskuntatieteissä.

Olen syvästi huolissani sivistyksen ja kriittisen ajattelun puolesta, olen ollut jo kauan, mutta jos yliopistojen tehtäväksi nähdään ainoastaan elinkeinoelämän palveleminen ja kuuliaisten kansalaisten kasvattaminen, siinä pitää sitten vaan olla avoin ja rehellinen.

Kriittinen ajattelu ja sivistys löytävät varmasti paikkansa yliopistojen ulkopuoleltakin ja ulkomailta."

 

Koko tapahtuma nähtävissä täältä: https://www.youtube.com/watch?v=pY4go3vqN4w

Pääoma - Patriarkaatin paskaiset lait on julkaistu


Tiedote 19.10.2015

Feministinen ajatushautomo Hattu on julkaissut teoksen Pääoma – Patriarkaatin paskaiset lait. Teos on painettu vessapaperille ja se on saataville hyvin varustelluista vessoista sekä englanniksi että suomeksi.

- Pääoma on teoksena luontevaa jatkoa teokselleni Valtio, jonka Teos on julkaissut vuonna 2011, iloitsee johtaja Meriläinen.

Teos on osa Koneen säätiön Jakautuuko Suomi? –kokonaisuudesta tuettua Hatun Naiset esiin! –hanketta. Hanke on nostanut esiin asiantuntijanaisten näkymättömyyttä esimerkiksi Congrats you have an all male panel –tumblr –sivuston kautta. Pääoman julkaisualustan valinta on kannanotto nimenomaan akateemisten julkaisujen maailmaan.

- Väline on viesti, siteeraa johtaja Särmä.

Lisätietoja: hautomohattu@gmail.com

Tiedote: Hattu lakkoon perjantaina

Naiset lakossa

Dainty Slip workers from Ladies Garment Cutter's Union Local 10, Undergarment and Negligee Workers Union Local 62, on strike.
Kheel Center https://www.flickr.com/photos/kheelcenter/5279060800

Tiedote 14.9.2015

Feministinen ajatushautomo Hattu lakkoon perjantaina

Feministisen ajatushautomo Hatun johtajat, kirjailija Rosa Meriläinen, tohtori Saara Särmä ja toimittaja Johanna Vehkoo osallistuvat työntekijöiden yhteiseen lakkoon perjantaina.

- Tarkoituksemme oli perjantaina kirjoittaa feminististä opasta hauskaan elämään, kertovat Särmä ja Meriläinen.

Myös Johanna Vehkoo keskeyttää perjantaina tietokirjan kirjoittamisen. Ajatushautomo Hatun johtajat eivät halua käyttää vapauttaan etuoikeutetussa asemassa olevina akateemisina keski-ikäisinä naisina ja tehdä mitä vain mitä huvittaa siitä ilosta, etteivät kätilöihin ja poliiseihin iskevät valtion pakkotoimet koske heitä.

Naisten ja miesten välisen palkkatasa-arvon kannalta hallituksen sanelemat heikennykset ovat askel taaksepäin. Nyt kupataan heikoimmilta, kertovat johtajat. Hattu on kummissaan myös yleisen yhteiskunnallisen tasa-arvon nimissä tavasta, jolla hallitus pyrkii nujertamaan ammattiyhdistysliikkeen polvilleen. Siksi myös Hattu haluaa seisoa palkansaajien rinnalla perjantaina.

- Sipilä on kuin Suomen Thatcher, joka pyrkii toteuttamaan täyskäännöksen kohti vulgaaria oikeistolaisuutta, lataa Meriläinen.

Lisätietoja: hautomohattu@gmail.com

Perheellisiä taiteilijoita syrjitään

The Type Writer, source https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Sholesglidden4.png

The Type Writer, source https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Sholesglidden4.png

Suomen taiteilijaseuran residenssi Casa Finlandese ja Särön taiteilijaresidenssi ovat niitä harvoja residenssejä, joihin perheelliset taiteilijat pääsevät. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen residenssiin Espanjassa tai Suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen residenssiin Villa Karoon on taiteilijoiden lapsilla pääsy kielletty.

Olen sekä naistaiteilija että naistaiteilijan lapsi. En ole ainoa vahva empiirinen exemplaari siitä, etteivät kaikki taiteilijat ole yksinäisiä miehiä, joilla ei ole sitoumuksia työn ulkopuolella. Ihmisiä, joilla ei joko ole perhettä tai he eivät perheestään huolehdi.

Taiteilija voi elää aivan normaalia perhe-elämää, jossa lapset käyvät hoidossa ja koulussa silloin kun vanhemmat työskentelevät. Myös ulkomailla on aivan mahdollista laittaa lapset kouluun ja hoitoon. Olen itse laittanut lapseni hoitoon Ranskassa. Olen siinä käsityksessä, että jopa Espanjassa, jonne Taike on antanut lapsille porttikiellon, elää aivan vuoden ympäri lapsia, jotka käyvät koulua ja osalla heistä on taiteilijavanhemmat. Kuvitelma siis siitä, että lapset estäisivät residenssin hyödyntämisen, ei perustu faktoihin, mutta johtaa käytännössä perheellisten syrjintään.

Kun perheellisiä syrjitään, syrjitään aina erityisesti naisia ja tässä tapauksessa oikein erityisesti yksinhuoltajia. Sulkemalla pois residensseistä perheelliset ihmiset, suljetaan pois he, jotka elävät ruuhkavuosia ja eniten kaipaisivat residenssin tukea taiteelliseen työskentelyyn.

Jos taas oletetaan lasten olevan häiriöksi muille kuin omille vanhemmilleen, näkemys on lapsivihamielinen ja vailla vankkoja perusteita. Residenssi voidaan hyvin myöntää juopoille ja kusipäille, joista voi olla monenlaista riesaa ja häiriötä. Lapsista ei vääjäämättä ole yhtään sen enempää harmia kuin aikuisistakaan. Ylipäänsä mikään ihmisryhmä ei lähtökohtaisesti voi olla häiriön ja harmin lähde. Emmehän voi, emmekä halua poistaa lapsia keskuudestamme.

Jos joku haluaa ehdottomasti viettää aikaa paikassa, jossa ei ole lapsia, hän voi varmasti vetäytyä johonkin eläkeläisten reservaattiin kärisemään keskenään ja vihaamaan normaaleja elämän ääniä.

Yksittäinen pieni säätiö saa toki olla niin lapsi- ja naisvihamielinen kuin kehtaa ja syrjiä yksinhuoltajia mielin määrin. Taiteen edistämiskeskuksen kaltaisille toimijoille tämä ei ole mahdollista. Tasa-arvon toteutuminen vaatii sitä, että taidetta tukevat toimijat pohtivat vakavasti, mitkä käytännöt estävät naisia hyödyntämästä olemassa olevia tukia täysimääräisesti.

Rosa Meriläinen
Kirjailija