ELOVENAN VALTAKAUSI ON OHI

 

Yksityiskohta teoksesta Phallic Discipline (Saara Särmä 2015)

Yksityiskohta teoksesta Phallic Discipline (Saara Särmä 2015)

Hyvät ihmiset,

Viimeksi eilen julkisessa puhetilaisuudessa viittasin omaan tapakiroiluuni käsitteellä tourette, että ”mä tällai tourettemaisesti toistelen sitä sanaa”. Touretten Syndrooma on neuropsykiatrinen oireyhtymä, jolle on ominaista toistuvat ja tahdosta riippumattomat liikkeet sekä hallitsemattomat vokaaliset äännähdykset.

Puhesammakossani oli kyse ableismista. Ableismi tarkoittaa kieltävää asennoitumista vammaisia ihmisiä kohtaan.

Toista ihmistä ei tarvitse aktiivisesti vihata loukatakseen. Toisen olemassaolon unohtaminen, hänen yksilöllisyytensä ohittaminen tai hänen erityislaatuisuutensa vähätteleminen riittävät – niistä kaikista on syytä opetella eroon.

En ole tietysti ainoa ableismeja viljelevä yhteiskunnallinen keskustelija. Vastikään kirjailija Jari Tervo, hyvä ihminen ja rasismin vastustaja, käytti Helsingin Sanomissa autisti -sanaa pilkkanimityksenä. Minä tunnen niin autisteja kuin touretten syndroomasta kärsiviä ihmisiä. Heidän erityisyytensä käyttäminen pilkka-aseena, nolaamiseen, on yksiselitteisesti loukkaavaa. Vähättelyn ja ohittamisen sijaan yhteiskunnallisen keskustelijan tehtävä on valveutuneesti oppia tekemään näkymätöntä näkyväksi.

Toissapäivänä Ylen ykkösen kulttuuriohjelma Kultakuumeessa kirjailija Pirkko Saisio puolusti kirjailija Kari Hotakaista, jonka rasismia käsittelevää humoristista tekstiä oli ymmärretty monin tavoin, eikä aina Hotakaisen kannalta mairittelevalla tavalla. Saisio valitti suomalaisen yhteiskunnan muuttuneen tosikkomaiseksi. En kiistä mielensäpahoittajien olemassaoloa, jopa tahallisen loukkaantumisen teeskentelemisen kulttuuria etenkin politiikassa, mutta aina tosikoksi leimatessa on hyvä analysoida keneltä huumorintajua milloinkin vaaditaan.

Olen kehittänyt yhdessä tohtori Saara Särmän kanssa radikaalin hauskuuden teoriaa. Radikaali hauskuus paljastaa valtarakenteita naurun avulla. Vaatimus siitä, että alisteisessa asemassa olevan ihmisen, vähemmistökansojen ja muutoinkin jo laajasti pilkattujen, ohitettujen, näkymättömien, väheksyttyjen ja kiusattujen täytyisi osoittaa erityistä huumorintajua kun heidän elämäänsä ymmärtämättömästi käsitellään, on kohtuuton. Autistin vanhemman ei tarvitse osata huumorintajuisesti iloita siitä, että hänen lapsensa sairautta nyt nokkelasti käytetään haukkumanimenä. Hän saa loukkaantua lapsensa puolesta.

Muistan kyllä oman reaktioni, kun ensimmäisen kerran sain korjaavaa palautetta ableistisesta kielenkäytöstä. Se oli jokseenkin lapsellinen ”ää ää, mää en jaksa, taas joku uusi kiellettyjen sanojen lista, poliittinen korrektius pilaa elämän ja johtaa tylsyyteen ja on niin vaikeaa ynnynnyy”. Jahka pääsin ensireaktiosta yli, olen ottanut itseäni kehittävänä ja kasvattavana haasteena mahdollisuuden oppia sellaista sanankäyttöä, joka ottaisi huomioon ihmisten moninaisuuden, eikä loukkaisi ketään.

Olen ehdottomasti edistysmielinen ja edistysuskovainen ihminen. Olen jo nyt nähnyt, miten lapsuuteni Suomen sisäänrakennettua kulttuurista rasismia, rodullistamista, on opittu haastamaan. Monen lapsuus lienee täynnä kulttuurintuotteita ja puhetapoja, jonka nyt ymmärrämme epäreiluksi. Kuvitelma yhtenäiskulttuurista oli myös kuvitelmaa samanlaisuudesta, joka on aina ollut harha. Suomessa on aina asunut muslimeja ja lesboja. Nyt me opettelemme ottamaan moninaisuuden osaksi isänmaakäsitystämme. Ettei käy niin, kuten eräälle amerikkalaiselle professorille illanvietossa Suomessa, jossa paikalliset professorit olivat kertoneet iloisesti juutalaiselle juutalaisvitsejä, koska heille ei tullut mieleenkään, että joku jonka he tuntevat voi ihan oikeasti olla juutalainen. Samaa ilmiötä on kuvannut kirjailija Jussi Valtonen hienossa romaanissaan He eivät tiedä mitä he tekevät.

Tulee varmasti aika, jolloin juhlapuhetta on jokseenkin tyylitöntä aloittaa sanaparilla hyvät naiset ja herrat, sillä tämä sananparsi nojaa binääriseen sukupuolikäsitykseen, joka tiedetään epätodeksi. Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, eikä muunsukupuolisia sovi unohtaa, jos haluaa puhutella oikeasti kaikkia.

Jotta tuleva aika on nykyistä ymmärtäväisempi, meidän on opittava näkemään moninaisuus ympärillämme ja tarvittaessa harrastettava vaikkapa hieman kotimaanmatkailua. Kuten Kari Suomalaisen Suomi, jota tämä näyttely kommentoi, myös nykypäivän Suomi on samaan aikaan Valkeakoski ja Vantaa.

Kuvataiteessa ollaan aina katseen äärellä, joten se on hyvä paikka analysoida ja harjoitella erilaisia katsomisen tapoja. Onko esimerkiksi toisesta kulttuurista tulevaa tai toisen sukupuolen edustajaa kuvattu toiseuttavasti: jonakin joka poikkeaa normista niin paljon, että hän ei oikeastaan ole enää subjekti ja yksilö, vaan vain oman viiteryhmänsä edustajan kuva.

Minä uskon ja luotan myös esikuvien voimaan. Siitä todisteena on täällä näyttelyssä esillä oleva Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen videoteos Unimaa – Dream Land vuodelta 2009, joka käsittää 20 filmatisointia niistä 85 unesta, joita taiteilijapari keräsi vuoden ajan eri puolilta maata yksityisiltä kansalaisilta heidän kohtaamisistaan presidentti Tarja Halosen kanssa. Eräässä teoksen unessa kansalainen jää kiinni äänestyskopissa yrityksestä äänestää kahdesti. Presidentti Tarja Halonen tulee häntä moittimaan koko valtiovallan puolesta. Tämä on minusta edelleen perin liikuttavaa: että valtiomiestä ja valtiota voi jossain niinkin rehellisessä maastossa kuin unessa edustaa nainen. Että on syntymässä todellisuus, jossa nainen voi edustaa ihmistä ja suomalaista, eikä vain naisihmistä tai suomalaista naista. Ovathan miehet saaneet jo aikain alusta toimia koko kansakunnan peilinä. Nyt me riisumme tämän yksinoikeuden pois yhdeltä sukupuolelta.

Seuraava tehtävämme on avata silmät rodullistetuille ja vammaisille. Maailmalle, jossa aasialaisen naisen tehtävä ei ole edustaa kaksinkertaisesti toista: nöyrää naista. Maailmalle, jossa autisti on yksi meistä. Jossa musta nainen voi olla perisuomalainen.

Viime keväänä Felix-ketsuppi julkaisi mainoksen, jossa ihonväriltään ruskea nainen sai toimia suomalaisen maun asiantuntijana. Rasistisen öyhötyksen vastapainoksi ketsuppiyhtiö toimi pystypäisesti ja muun muassa kansanedustaja Saara-Sofia Sirén asettui puolustamaan yhtiötä ja sen mainoskasvoa. Elämme aikaa, jossa naisten välinen solidaarisuus ulottuu muihinkin kuin kaltaisiin. Tämä aika on hyvä. Tulevaisuus olkoon vielä parempi.

Elovenan valtakausi on ohi.

 

Rosa Meriläinen
Kirjailija, johtaja

Puhe Valkeakosken Visavuoren Kari Paviljongissa ”… ja sama aihe nykyaikaisesti ymmärrettynä” –näyttelyn avajaisissa 29.9.2016