Suomalainen mies vastaa Appelsinille

Hatun vieraileva pohdiskelija Mikko Poutanen kehottaa miehiä itsetutkiskeluun

suomalainen mies

suomalainen mies

Appelsin, Ulla. 2015. ”Suomalainen mies, sinä et ole sika.” Ilta-Sanomat 15.1.2016.

Kun pitkästä aikaa maahanmuuttokriitikkojen parjaama valtamedia, olkoonkin kyseessä nyt iltapäivälehti, julkaisee jotain mikä sopii maahanmuuttokriitikkojen pohjimmiltaan konservatiiviseen maailmankuvaan, he jakavat tekstiä innokkaasti sosiaalisessa mediassa. Ulla Appelsinin suomalaisen miehen verrannollisen kunnollisuuden apologia esiintyy lisäksi edukseen sillä, että suomalainen mies saa synninpäästön suomalaiselta naiselta.

Appelsinin pääkirjoituksen voi tiivistää siten, että suomalainen mies on kuitenkin aika kunnollinen, ja suomalaisen naisen asema on kotimaassaan oikein hyvä, jopa etuoikeutettu. Appelsin pitää suomalaisia miehiä kohtaan esitettyä kritiikkiä ilmeisen kohtuuttomana.

Keskustelun taustaa

Otetaanpa kuitenkin ensin askel taaksepäin, ja mietitään tätä nykyisen ”keskustelun” tilaa. Kun maahanmuuttokriittisten puheenvuorojen joukkoon nousi entistä voimakkaammin huoli suomalaisista naisista barbaarisen vieraan kulttuurin miesten käsissä, osa suomalaisista naisista ei hyväksynytkään tätä huolenpitoa. Päinvastoin moni väitti, että tätä näennäisen pyyteetöntä huolta motivoi pääasiassa rasismi, ja että naisiin kohdistuva väkivalta tai naisten kokema häirintä alkoi vasta kiinnostaa monia puhujia vasta kun sen pystyi näppärästi liittämään maahanmuuttokriittisyyteen.

Tähän kriittisesti suhtautuneet naiset halusivat vuorostaan tehdä selväksi, että seksuaalinen häirintä ja muu naisten kokema väkivalta, myös verbaalinen, ei ole Suomessa todellisuudessa mitään uutta. Aiheen nostaminen esiin oli tärkeää, mutta sen liittäminen osaksi maahanmuuttokriittisten omaa agendaa arvelutti. Keskustelu ei toisinaan enää nähnyt metsää puilta, eli yhteiskunnallista ongelmaa siltä, että sen aiheuttajat voitiin yksipuolisesti määrittää ei-suomalaisiksi suurta medianäkyvyyttä saaneiden esimerkkien avulla.

Supisuomalaiset tapaukset eivät yleensä saa vastaavaa mediaseurantaa, eivätkä etenkään sosiaalisen median seurantaa. Tämä johtuu osin siitä, että supisuomalaisten raiskauksia ei seuraa joukko omistautuneita ”kriitikoita”, jotka usein jakavat sosiaalisessa mediassa kaikki maahanmuuttotaustaiset rikokset niin laajalti kuin mahdollista. Tämä luonnollisesti kasvattaa epätasapainoa sen välillä kuka näissä näkyvissä uutisissa on se rikollinen. Mielikuvilla on valtavirtakeskustelussa valtaa.

Toisin sanoen naiset pyrkivät nostamaan valtavirtakeskusteluun ongelman, jonka kokevat akuutiksi. Luulisi, että tilanteen ironia olisi monelle maahanmuuttokriitikolle selvää: moni maahanmuuttokriitikko kokee, että valtamedia peittelee maahanmuutonongelmia (jopa salaliitoksi asti) ja heidän puheenvuoronsa olivat ainoita, jotka toivat taustalla olevia ongelmia todellisuudessa esiin. Sympatiaa ei kuitenkaan riitä niitä naisia kohtaan, jotka kokevat, että valtavirtakeskustelu vähättelee heidän kokemaansa kotikutoista häirintää ja väkivaltaa ja näin edelleen.

Jos syytä haluaa arvuutella, luonnollisin päätelmä olisi, että naisten tarjoama kritiikki siirtää itsereflektion vastuun takaisin suomalaiselle miehelle. Ei ainoastaan hänelle – tietenkään – mutta hänellekin. Kritiikin antaja on myös kritiikin kohde. Tähän hätään hänelle saapuukin Appelsin pääkirjoituksineen, joka vakuuttaa, että ei hätää, todellista syytä itsetutkiskeluun – ulkoisen uhan projisoimisen sijaan tai sen ohella – ei oikeasti olekaan. Nyt on suomalaisen naisen suusta kuultu, että miehet ovat – verrannollisesti – oikeastaan aika hyviä tyyppejä. Miehet voivat siis läiskiä toisiaan olalle siitä kuinka oivallisia olemmekaan, kun onneksi muualla maailmassa hoidetaan naisten alistaminen näkyvämmin ja brutaalimmin.

Valittavatko naiset tyhjästä?

Appelsin lähtee tyrmäämään kokemuspohjalta (jota toki myös muut artikkelissa siteeratut olivat käyttäneet – tässä ei ole sinänsä mitään vikaa) naisten kokemaa uhkaa, todeten että ”yleinen käytäntö se ei ole ja varsinkaan siihen ei syyllisty jokainen valkoinen suomalainen mies”, vedoten vielä omaan tuttavapiiriinsä kunnollisuuteen.  Tähän osunee aika tyypillinen piirre argumentoinnissa; jos sitä ei ole itse kokenut (ensikädessä tai vierestä), sitä on vaikea uskoa olevan olemassa. Tähän on mielestäni puututtu oivallisesti blogi-kirjoituksissa täällä, täällä ja täällä. Lisäksi voi olla, että muutkin tekijät, kuten yhteiskunnallinen asema tai ikä, voivat myös vaikuttaa kokemusten laatuun.

Appelsin vetäytyy mielenkiintoisesti lainsäädännön taakse kun esimerkiksi kansanedustaja Nasima Razmyar kritisoi sitä, että naisten kohtamaa väkivaltaa ei ole otettu vakavasti. Appelsinin kunniaksi täytyy huomioida, että hän myös kyseenalaistaa seksuaalirikosten rangaistuksen tason. Sen ohella olisi ehkä syytä huomioida pikemminkin tässä yleinen ilmapiiri, sillä siitä myös Razmyar kirjoittaa. Kertonee paljon, jos kohta miltei kymmenen vuotta sitten myös poliisin riveissä paljastunut seksuaalinen ahdistelu oli tavallaan yllätys joillekin, toisille ei niinkään. Ainakin tässä blogissa voi lukea yhden koosteen siitä millaista verbaalista väkivaltaa olemassa on. Verbaalinen väkivalta edesauttaa väkivaltaista kulttuuria, myös ns. raiskauskulttuuria ja naisten alistamista.

Appelsinin oleellisin vasta-argumentti on korostaa suomalaisen naisen verrannollista etuoikeudellisuutta globaalisti. Tähän tartutaan esimerkein siitä, kuinka naisilla on asiat paljon huonommin toisaalla. Aivan totta, huonosti ne ovat, mutta Appelsinin tapa esittää asia on myös melko tyypillinen tapa etäännyttää käsittelyssä olevat moraaliset ongelmat asettamalla kaukainen vertailupohja. Huomio siirretään keskustelun aiheesta. Näin tehden Appelsin siis sivuuttaa suhteellisuuteen pohjaten absoluuttiset ongelmat. Argumentti on sama kun köyhyydestään valittavan suomalaisen hiljentäminen vertauksella kehitysmaiden ”todelliseen” köyhyyteen.

Varmasti joku suomalainen nainen – kuten Appelsin – kokee virkistäväksi, kun saa kuulla että huonomminkin voisi olla. Tässä tulkitsen Appelsinin näkemystä hieman pahantahtoisesti; Appelsin todennäköisesti tarkoitti, että hänestä on virkistävää kuulla kuinka naisten asema Suomessa on hyvä. Tämä tuntuu olevan myös monien miesten käsitys. Toisia naisia tämä positiivinen asettelu ei ehkä lohduta; kriittisiä kommentteja esittäneet naiset voisivat huomauttaa että paljon on vielä tehtävää, kun taas Appelsin antaa sellaisen vaikutelman, että naiset valittavat tässä – suhteellisesti – turhasta. Mainitsematta siis jää, että jos suomalainen nainen on etuoikeutettu, eikö suomalainen mies ole suhteessa vielä enemmän? Miksi häntä sitten täytyy näin voimakkaasti suojella – miltä, mielensä pahoittamiselta?

Koko Appelsinin tekstin ajan palataan siihen, että miehille ei ole tarvetta minkäänlaiseen reflektioon – vaikka hän ohimennen myöntää että tehtävää on, hän ei jätä minkäänlaista moraalista vaadetta miesten osalta siihen. Esimerkiksi #lääppijä -aihetta kannattaisi seurata. Muutoin jatkossakin ”kännissä ja läpällä” on ainakin implisiittisesti se ”pienempi paha”. Jos siis jäi epäselväksi, ulkomaalainen mies, tai se kulttuuri jota hän edustaa, on tässä kuviossa se suurempi paha.

Miehisyys, mielikuvat ja maahanmuuttokriittisyys

Naisia sortavien rakenteiden monimuotoisuus on kuitenkin jutussa sivuutettu, ja naiset tarvitsevat myös ongelmat tiedostavia miehiä ajamaan muutosta. Tähän oikeastaan liittyy myös oleellisella tavalla Appelsinin muutoin oikein hyvä kommentti siitä, että myös miehet voivat kokea joutuvansa häirinnän uhriksi. Aggressiivinen seksuaalinen häirintä on sukupuoleen katsomatta asiatonta. Mielestäni on halpaa syyttää siitä Naisasialiitto Unionia; kuka tahansa feminismiin aatteena tutustunut tietää että feminismi ajaa myös miehen oikeuksia ja vapautta ahtaista sukupuolirooleista. Aihe saattaa hyvinkin olla tabu Suomessa, muttei feministien takia.

Lopuksi Appelsin korostaa, että on nurinkurista, että ”näistä ongelmista ei voisi puhua, koska joku suomalainen mies jossain on käynyt käsiksi johonkin suomalaiseen naiseen”. Appelsin syyllistyy tässä samaan yleistykseen mistä itse aiemmin kritisoi Anette Karlssonia liittyen hyväksyttyyn uhkailuun; kyllä molemmista ongelmista täytyy ja pitää (voida) puhua. Sen sijaan Appelsinin argumentti siitä, että ongelmista vaietaan siksi, ettei ”joku rasisti jossain voi käyttää tilannetta hyväkseen”, ansaitsee pienen lisähuomion: nykyisestä ns. maahanmuuttokriittisestä keskustelusta puuttuu usein reflektiivisyys ja lähdekriittisyys.

Siksi kun Appelsin kysyy, että ”Eikö se ole ihan sama, tuleeko raiskaaja Iisalmesta vai Irakista ja puhuuko hän suomea, arabiaa tai vaikka urdua?”, hän on aivan oikeassa – lisäksi lainopillisesti asia on tismalleen niin. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan, kuten sanottua, uutisen leviämisen suhteen. Tämä ongelma koskettaa kenties enemmän sosiaalista mediaa kuin perinteistä mediaa, mutta maahanmuuttokriitikoiden tietyissä ryhmittymissä vain ulkomaalaisiin liittyvän joskus jopa täysin fiktiivisen negatiivisen uutisoinnin jatkuva lietsominen ei ole yhdentekevää laajemman yhteiskunnallisen keskustelun ja siihen liittyvien mielikuvien kannalta. Tähän liittyy myös sukupuolisen häirinnän rodullistaminen. Ohimennen kannattaa myös huomioida millaisia väliinputoajia näissä mielikuvien sotkuissa ovat suomalaisten ja (tietyistä kulttuureista tulevien) ulkomaalaisten perheet lapsineen.

Vaikka toki maahanmuuttajat näkyvät myös rikostilastoissa, eivät kuitenkaan ehkä ihan siinä määrin kuin mitä mielikuvat antavat ymmärtää. Tästä käyköön esimerkkinä myös Appelsinin mainitsema joukkoahdistelu, josta ei käsittääkseni vielä ole ilmiönä erityisen luotettavaa tietoa. Eikä negatiivisuuden kautta jatkuvasti ajattelu myöskään tunnu olevan erityisen hyväksi kaikille maahanmuuttokriitikoillekaan. Keskustelun suunta Suomessa on vuoden 2015 aikana selvästi kuitenkin muuttunut ulkoisia piirteitä korostavan rikollisuuden seurantaan (ja tuomitsemiseen).

Jotkut maahanmuuttokriitikoista toki ovat ylipäänsä sitä mieltä, että seksuaalirikosten tuomiot Suomessa ovat liian alhaiset. On melko todennäköistä, että he löytäisivät asiantilan (sis. raiskauskulttuurin) muuttamiseen liittolaisia myös feministeistä, toisin kun Appelsin suoraan viittaa. Suvaitsevaistossa kokemukseni mukaan on erittäin vähän sellaisia yksilöitä, jotka haluavat pimittää maahanmuuttajien rikoksia, saati estää heitä joutumaan niistä edesvastuuseen. Tämä on pitkälti maahanmuuttokriitikoiden äärisiiven ahkerasti käyttämä olkinukke, joka tarpeettomasti sotkee keskustelua ja luo vastakkainasettelua. On sääli, että Appelsin soveltaa tässä samaa argumentaatiota. Se kuuluu samaan kategoriaan niiden kuvitelmien kanssa, joissa suvaitsevaisto ei muka piittaa kotimaan apua tarvitsevista.

Pohdinnan ja itsekriittisyyden puolesta

Nyt keskustelussa tilaa ottaneet (ja toivottavasti yhä ottavat) naiset ovat mitä ilmeisemmin kokeneet, että keskustelun kohde on painottunut liikaa suomalaisten ”ydinryhmän” ulkopuolelle. Tämä maaliskuussa 2014 Helsingin Sanomissa mainittu EU-tason tutkimus osoittaa, että tämä olisi virheellinen liike. Tuntuikin siltä, että Suomessa nykyisen keskustelun piirissä ajatellaan, että parisuhdeväkivalta suomalaisten välillä on, vaikkakin laitonta, pitkälti näiden ihmisten oma asia. Maahanmuuttajien tekemä väkivalta sen sijaan omaksutaan välittömästi yhteiseksi, julkiseksi, ja kollektiivisesti koetuksi. Mielikuvat ulkoisesta uhasta ja siihen herkästi liittyvästä rasismista ovat siis läsnä yhteiskunnassamme.

Vaikka suomalaisen naisen asema onkin globaalissa kontekstissa hyvä, suomalaiselle miehelle ei olisi mitään haittaa hieman reflektoida myös omaa käytöstään – etenkin alkoholin vaikutuksen alaisuudessa. Turhasta ei tarvitse syyllistyä, siinä Appelsin on oikeassa. Mutta näin suomalaiselta mieheltä toiselle, meidän olisi silti hyvä miettiä hiljaa itseksemme, voisiko jotain tehdä paremmin. Appelsinin jokseenkin liian innokkaasti tarjoamaa synninpäästöä ei kannata ottaa ajattelematta vastaan, vaan osoittaa olevamme sen arvoisia. Yhden näkökulman mukaan tuominen keskusteluun ei ole pois muilta näkökulmilta.

Suomalaisen naisen asemaa yhteiskunnassa voidaan yhä parantaa, miestä unohtamatta, siten, etteivät ratkaisut aina kohdistu vain ”niihin muihin”, vaan laajennetaan keskustelua rohkeasti yhteiskunnan sukupuolittuneet rakenteet huomioiden. Oma keskustelu erikseen mutta tätä sivuten on suomalaisen yhteiskunnan ongelmallinen suhtautuminen rotuun.

 

Mikko Poutanen
Politiikan tutkimuksen väitöskirjatutkija Tampereen yliopistolla

 

Feminismin uusi nousu

 

Feminist –tekstillä varustetut tuotteet myyvät niin hyvin, että The Guardianissa on Caroline Criado Perez blogannut[1] siitä, ettei mikä tahansa paita voi olla feministinen, jos ei esimerkiksi sen tuotanto-olosuhteet ole kunnossa. Tämä muistuttaa ajasta, jolloin ekologisuudesta tuli niin muodikasta, että yrityksiä piti alkaa jahdata viherpesun synnistä – suositulla ideologialla väärinratsastamisesta.

Hillary Clinton käy presidentinvaalikampanjaa avoimesti naisasia edellä. Ei tarvitsekaan kursailla ja pelätä, että miehet eivät uskalla äänestää naista, joka puolustaa naisten oikeuksia. Kampanjatiimi on tuottanut luvuttoman määrän hilpeää kampanjamateriaalia, jossa muun muassa vaaditaan: ”Bill Clinton For First Lady”.

Suomessa valtaan on tullut oikeistokonservatiivinen hallitus, joka on antanut ennennäkemättömän buustin perinteiselle naisasialle. Kun hallitus ilmoitti joukosta pakkolakeja, jotka olisivat vieneet rahat erityisesti matalapalkkaisilta naisilta, kymmenettuhannet suomalaiset lähtivät osoittamaan mieltään. Minä keräännyin Työväen keskusmuseo Werstaalle seuraamaan mielenosoitusta screenin kautta ja itkin onnesta, miten puhuja toisensa perään muistutti naisten oikeuksista. Naisten tekemästä alipalkatusta työstä. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt, miten eturivin poliitikko toisensa perään käyttää tähtipaikkansa naisten puolustamiseen.

Sitä ennen olin jo Jenni Korkeaojan kutsusta käynyt Elintarviketyöläisten liiton kokoushuoneeseen. Kymmenet naisasia-aktiivit ja ay-naiset päättivät aloittaa kampanjan nimeltä TASAN, jossa muistutetaan perusasioista: päivähoito-oikeuden merkityksestä. Lasten oikeuksista, jotka takaavat myös naisten oikeudet.

Feminismin uuden nousun laineet lyövät hitaasti ja matalina eduskuntaan asti. On edelleenkin varminta laskelmoida, että lasten edusta puhuminen uppoaa oikeistokonservatiiveihin paremmin kuin naisten puolustaminen. Silti me kaikki tiedämme tarinan, jossa kätilöt käänsivät Sipilän pään. Tämä sankaritaru on totta: A-studion haastattelemat kätilöt olivat kertoneet, mitä kaavailtu sunnuntailisien leikkaus heille tarkoittaa. Pääministeri Sipilä ilmoitti, että ”haastattelu oli puhutteleva ja sai minutkin vielä kerran miettimään.”

Vielä toisenkin kerran lyhyen ajan sisään oikeistokonservatiivinen pääministeri nousi naisasian aallonharjalle. Kun hänen kotikunnassaan tapahtui järkyttävä tragedia: tyttölapsi raiskattiin, pääministeri kutsui kriisikokouksen koolle. Teossa oli nähtävissä populismia ja anteeksiantamatonta rasismia, joka liittyi raiskauksesta epäillyn taustaan, mutta totta on myös tämä: naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta nousi ensimmäistä kertaa minun elämässäni poliittisen agenda keskiöön. Vaikka itsestä tuntuu, etten halua puolustajikseni heitä, joita näyttää naisten vapaus kiinnostavan perin vähän silloin kuin sitä uhkaavat kantasuomalaiset, tästä kaikesta voi seurata jotain hyvääkin. Kirjailija Kurt Vonnegutin vanha viisaus on, että jos ihminen teeskentelee toisenlaista kuin on, hän hiljalleen muuttuu teeskentelemänsä kaltaiseksi. Jos ihmiset puhuvat naisten oikeuksista, he saattavat ajansaatossa alkaa niitä myös aidosti kannattamaan. Matti Nykäsen sanoin: annetaan tälle tsäänssille mahdollisuus.

Naiset kääntävät Sipilän pään. Torit täyttyvät naisten puolustajista. Ja samaan aikaan feminismi on rock. Minun, Saara Särmän ja Johanna Vehkoon Feministinen ajatushautomo Hattu järjesti yhteistyössä Tiketin kanssa feministisen kiroiluiltaman Tavastialle. Jo sitä ennen olimme täyttäneet alle kaksisataa henkeä vetäviä baareja ohjelmalla, joka perustuu siihen, että kuka tahansa yleisöstä voi nousta lavalle ja kertoa mikä vituttaa. Nyt me täytimme Tavastian.

Elokuvateatterissa kautta maan piirin pyöri miehisen action-genren uusi lippulaiva, Mad Max, The Furious Road, joka oli puhdasoppinen kapitalistisen patriarkaatin kritiikki. Sankarin roolissa oli vammainen nainen, joka ei hymyillyt tai ylipäänsä pyrkinyt miellyttämään ketään – saati miehiä. Lopuksi naiset vapauttivat resurssit patriarkan ikeen alta kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tämän jälkeen elokuvateollisuuden säännöt eivät ole entisellään.

Myös taiteen kentällä feminismi kokee uutta renessanssia, kun nuoren sukupolven tekijät käyvät pelotta puhumaan sukupuolesta. Haluan nostaa taivaallista vapauden valoa liekehtivän vuoren huipulle palvottavaksi näyttelijä Anna Paavilaisen, joka on valmistanut monologin raiskauksista näyttämötaiteessa, koska kyllästyi esittämään näyttämöllä uhria. ”Isoin ongelma näyttämöraiskauksissa on Paavilaisen mielestä sukupuolittunut roolijako, jossa nuorten naisten seksuaalisuus typistetään uhrin rooliksi.”, kertoo Yksi-lehti[2].

Sillä feminismi, joka ei puhu nuorten naisten seksuaalisuudesta, ei ole mistään kotoisin.

 

Vapautta vai tasa-arvoa

Feministejä on kahdenlaisia: niitä, joita elähdyttää eniten oikeudenmukaisuuden vaatimus sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja niitä, joilla on vapaustaistelijan kutsumus. Tuntuu ehkä hivenen keskenkasvuiselta sanoa, ettei tasa-arvo ole minulle tunnetasolla niin tärkeää kuin vapaus, mutta se on totta. Järki on johdattanut minut tasa-arvonaiseksi, mutta vapauden kaipuu on sisäsyntyistä.

Olen feministi, jotta minä itse saisin rehottaa ja sitä kautta kaikki muutkin kukoistaa. Ilman, että ahtaat sukupuolinormit, stereotypiat ja leimat ketään kahlehtisi, typistäisi ja laimentaisi. Että jokainen ihminen saisi olla oma monimuotoinen ja ristiriitainen persoonansa haluineen ja kykyineen.

Suomalainen nainen on tehnyt vallankumouksen. Sitä vallankumousta ei tehty väkivalloin, vaan väki- ja pakkovaltaa vastaan. Mielenosoituksissa, kabineteissa, järjestöissä, eduskunnassa, keittiöissä, tehtailla ja makuuhuoneissa.

Isän ja aviomiehen valta on murrettu. Vain muutama sukupolvi sitten naisen elämää sääteli lain ja jumalien edessä miehen määräys. Vuonna 1860 aviomies menetti kuritusvaltansa. Vuonna 1864 vanhoista piioista tuli täysivaltaisia kansalaisia. 1878 naiset ja miehet saivat yhtäsuuret perintö- ja naimaosat. Vuonna 1897 naiset saivat täysivaltaisuuden samanikäisenä kuin miehetkin. Vuonna 1901 naiset saivat miesten kanssa yhtäläisen opiskeluoikeuden yliopistossa – sitä ennen meidän piti anoa vapautusta sukupuolestamme. Vuonna 1906 naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden valtiollisissa vaaleissa. Vuonna 1919 naiset saivat mennä ansiotyöhön ilman aviomiehen suostumusta. Vuonna 1926 naisille tuli mahdolliseksi saada valtionvirka ja vuoden 1929 avioliittolaki antoi aviossa oleville naisille oikeuden omaan omaisuuteen, yhtäläisen vanhemmuuden ja mahdollisuuden avioeroon. 50-lukua lukuun ottamatta koko viime vuosisata oli naisten vapauden etenemisen juhlaa, joka täyttyi tasa-arvoa edistävästä vallankumouksellisesta lainsäädännöstä. Matka oli pitkä, työtä riitti. Vasta vuonna 1994 kriminalisoitiin avioliitossa tapahtuva raiskaus. Se oli aviomiehen pakkovallalle lopullinen ja murskaava isku. Nainen, olet vapaa. Miehesi ei voi määrätä sinua enää!

Tämä vallankumous on pysyvä. Suurin vallankumous, mitä viime vuosisadalla aikaan saatiin. Kiitos äidit ja isoäidit työstänne sukupuolten välisen tasa-arvon ja naisten oikeuksien eteen. Minä poimin teidän työnne hedelmiä ja syön ne ahnaasti nauttien.

Mikä meitä sitten rajoittaa? Pelko ja köyhyys.[3]

Nuoret naiset ja vanhat naiset rajoittavat liikkumistaan omilla kotikulmillaan pimeän tullen. Mutta eivät naiset pelkää ainoastaan seksuaalista väkivaltaa. Naiset pelkäävät myös häpeää. Naisten nolaaminen, häpäiseminen, sheimaaminen, huorittelu, vähättely, tytöttely: ne kaikki pienentävät naisen kykyä olla oma iso ihana itsensä.

Naiset, jotka näkyvät ja kuuluvat, saavat kasvattaa paksun nahkan. Onneksi Suomi on täynnä rohkeita esitaistelijoita, kuten Emmi Nuorgam ja Sini Korpinen, jotka rohkeasti heittäytyvät julkifeministiksi niinkin pelottavassa paikassa kuin internetissä. Kun Sini Korpinen kritisoi Venäjän jääkiekkojoukkueen halveeraamista sillä, että heille puettiin neidin merkit ja näin kerrottiin, että tyttöydessä ja neiteydessä olisi jotain halpaa ja noloa, internetin paskamyrsky oli raivokas[4]. Kun Emmi Nuorgam kirjoitti blogin, jossa kritisoi Anttilan mainoksen tapaa sukupuolittaa lelut tyttöjen ja poikien leluihin, hän sai vastaansa saavillisen väkivaltafantasiaa[5]. Nämä ovat esimerkkejä, jotka kertovat siitä, miten sovinismi ja seksismi internetissä on naisten sananvapauden uhka: en voi vaatia jokaiselta Nuorgamin ja Korpisen kaltaista iskunkestävyyttä.

Sillä meillä jokaisella on oikeus olla hauras ja haavoittuva. Sekin on vapautta. Emansipatsioonin ilosanoma ällös hukkuko valtiofeministisen tasa-arvopuheen alle.

 

Radikaali hauskuus

Suomen kansainvälisesti tunnetuin somevelho on nelikymppinen feministi Tampereelta: Saara Särmä. Särmän Feministiselle ajatushautomo Hatulle käynnistämä Congrats you have an all male panel -tumblr[6] nousi kansainväliseksi hitiksi. Blogin perusidea on nerokas. Jo itsessään puhutteleviin kuviin vain miehistä koostuvista paneeleista lisätään kuva David Hasselhoffista, tuosta campin maskuliinisuuden pitkäaikaisikonista, näyttämässä peukkua. Lopputulos on hilpeä. Naisten näkymättömyys tulee esille tavalla, joka ei näytä ruikuttamiselta, vaan saa pikemminkin miehet näyttämään naurettavilta: miksi suostutte tuohon. Särmä onnistui blogillaan käynnistämään kansainvälisen keskustelun, joka on noteerattu kaikissa tärkeissä medioissa Al Jazeerasta Timeen, BBC:stä The Guardianiin. Saara Särmä onnistui tässä, koska hänen aseenaan on radikaali hauskuus.

Muitakin esimerkki internetistä löytyy, kuten vittusaatana ja pihtarihuorat. Internetistä löytyy useita versioita kuvasta, jossa ns. kirkkoveneelle on lisätty pirunsarvet ja pirunastalo: kyseessä on siis vittusaatana. Meeminä kuva on toki monitulkintainen ja voi jäädä puhtaaksi rivoudeksi, mutta se toimii myös feministisessä kontekstissa. Vittu vapauttaa ja saatana antaa luvan naisen aggressioon.

Pihtarihuorat on nimimerkkien takaa toimiva internet-yhteisö, joka bloggaa ja twiittaa. Tyyli on rempseä. Jo nimi sinänsä viittaa radikaalifeministiseen perinteeseen ottaa käsitteet haltuun Bitch Manifestin tapaan: sanat joita käytetään ilkkuen otetaankin osaksi itsemäärittelyä ja näin osoitetaan se, ettemme kanna sukupuolestamme häpeää.

Esimerkkitwiitti: ”Kohta muuten pihdataan ihan vitusti. #pihtaus #vittu #pihtarihuorat #staytuned

Radikaalin hauskuuden ei tarvitse olla rivoa, mutta toki kiroilu ja elimet naurattavat. Radikaali hauskuus on tietoinen vallasta naurun takana: kenelle nauretaan, kuka nauraa. Onko naurun tarkoitus vapauttaa vai häpäistä? Nauretaanko heille, jotka on syytäkin pudottaa jalustalta vai heille, jotka valmiiksi ovat alistetussa asemassa yhteiskunnassa. Radikaali hauskuus murtaa valtarakenteita, voimauttaa alistettuja ja auttaa panemaan vastaan.

Naisen nauru on radikaalia jo itsessään. Hillitön tilanotto huutonaurulla, pidäkkeettömyys, ovat naisen vapauden symboleita. Meidän ei tarvitse olla siivoja ja näkymättömiä.

Nauruun liittyy kysymys hillinnästä ja itsehillinnästä: Michel Foucaultin klassikkoteos Tarkkailla ja rangaista[7] opettaa, miten tehokkainta on sellainen tarkkailu, joka saadaan muuttumaan itsetarkkailuksi. Kun nainen kykenee lopettamaan itsehillinnän julkisessa tilassa, hän on valmis ottamaan julkisen vallan haltuun.

Kuten Anna Kontula upeassa pamfletissaan Tästä äiti varoitti[8] kirjoittaa, huorista käytetyt termit katunainen ja julkinen nainen kertovat juuri siitä, miten julkinen tila ja katu mielletään miesten alueeksi. Kun nainen häpeilemättä ja vulgääristi on valmis tulemaan näkyväksi katutilassa, on emansipatsiooni pitkällä. Jos siis mietitte katsoessanne parkkipaikalla kyykkypissaavaa humalaista naista ja ajattelette, että tätäkö tasa-arvo tarkoittaa, niin minä vastaan teille: nimenomaan tätä. Huonokäytöksinen nainen on luonnostaan vapaustaistelija, joka ei tarvitse akateemista sukupuolentutkimusteoriaa tuekseen osoittaakseen, että hänen ei tarvitse rajoittaa itseään sukupuolensa tähden. Jokainen pissaliisa lorottaa sinunkin vapautesi puolesta!

Radikaali hauskuus ei sanayhteydestä huolimatta viittaa radikaalifeminismiin, mutta vaadin kyllä senkin kunnianpalautusta. Sukupuoli ja sukupuolen merkit voivat olla valtava ilon ja vapautumisen lähde. Pillut esiin! Näiden nuorten naisten viitoittamalla tiellä: https://freeyourfreaquency.wordpress.com/2015/03/12/villi-ja-vapaa-vagina/

 

Salonkikelvottomuus ja uskottavuuden rajat

Minä en ole koskaan osannut nähdä feminismiä aaltoina. Pidän sitä sateenvarjoliikkeenä. Tarinana, jonka kaikkia osia tarvitaan. Olen kiitollinen kaikille tasa-arvokonsulteille, jotka tuntevat tasa-arvolain prikulleen ja joilla on huolitellut hiukset ja asialliset jakkupuvut ja selkeä ulosanti ja he saavat yritysten henkilöstöjohtajat ymmärtämään, mitä hyötyä sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisestä on juuri heidän yritykselleen.

Liike, jossa kaikki ovat kaltaisia, kuolee tai muuttuu lahkoksi. Lempilauseeni on ”Olen feministi, mutta…” Kukin saa määritellä oman feminisminsä itse. Neuvo tai käsky ”Valitse itse”, koskee paitsi omaa elämää, myös omaa toimintaa ja aatetta. Näen suomalaisen feminismin toteuttavan tätä prinsiippiä hyvin. Perin harvoin ilmestyy mikin varteen joku sellainen feministi, joka omasta mielestään saa päättää muidenkin puolesta millainen on oikea feministi ja feminismi.

Itse olen ollut vaikuttajana kiinnostunut kommunikoivasta feminismistä eli yrittänyt oppia puhumaan naisten oikeuksista, naisten vapaudesta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta tavalla, jota voi ymmärtää myös ilman soveltuvaa korkeakoulututkintoa. Tieteellinen feminismi edistää tiedettä, mutta eduskunnan tasa-arvovaliokunnan kuultavaksi kutsuttu sukupuolentutkimusjargonia suoltava ammattifeministi ei saa vastakaikua, koska suurin osa paikallaolijoista ei tajua yhtään mitä hän yrittää tarkoittaa.

Mitä marginaalisempaa ja valtarakenteita haastavampaa sisältöä pyrkii viestimään, sitä todennäköisemmin tulee väärinymmärretyksi. Siksi tarvitaan monia feministejä ja feminismejä tarkastelemaan ilmiöitä omalta kantiltaan. Siitä sekakuorosta syntyy jotain, joka yhdessä murtaa patriarkaatin.

Kun minä kannan rintanappia ”Vittu haisee hyvältä”, joudun hyväksymään sen tosiasian, etteivät kaikki tajua pointtia. Aina joku ymmärtää. Yhtenä päivänä eduskunnan portailla muuan lestadiolaistaustainen keskustakansanedustaja pysäytti minut ja sanoi pohtineensa rintanappiani. ”Eikö se tarkoitakin sitä, että kun teillä kaikilla naisilla on tuo elin, niin on väärin pitää sitä huonona ja pahana asiana, että sehän on tavallaan naista loukkaavaa?” Olin niin häkeltynyt kiitollisuudesta, etten osannut kuin nyökätä.

Nuorempana yritin aina ajoittain muuttua ulkoisesti uskottavaksi, vaikka sisältöni ovat salonkikelvottomia. Tarkoitan: ne pyrkivät tuhoamaan sen, minkä varaan salongit on rakennettu. Siksi(kin) tuorein julkaisuni on yhdessä Saara Särmän kanssa kirjoitettu Pääoma, jota jaetaan vain vessoissa. Julkaisualusta on vessapaperi. Se tiivistää patriarkaattiteoriani keskeiset väitteet: Pääoma – patriarkaatin paskaiset lait. 1. Ei ole kapitalismia ilman patriarkaattia. 2. Patriarkaatissa kukaan ei ole vapaa – edes patriarkka.

Pidän tärkeänä, että feminismin sisällä toimii myös sellaisia taiteilijoita, aktivisteja ja tieteentekijöitä, jotka kritisoivat järjestelmää tavalla, joka aiheuttaa eliitissä luontaista torjuntaa.

Kun feministisessä kiroiluiltamassa naiset jakavat raiskauskokemuksiaan, paikalla olevat miehet tuntevat olonsa epämukavaksi. Epämukava olo on ihan hyödyllinen mielentila. Se voi aiheuttaa joko halua olla ottamatta viestiä vastaan tai nostaa mieleen kysymyksiä: miksi minä en yleensä kuule näitä tarinoita.

Tunnen miehiä, jotka omasta mielestään eivät tunne yhtään raiskattua naista. Sehän on vähän sama kuin luulisi, ettei tunne yhtään homoa. Kysymyshän on siitä: miksi minulle ei kerrota. Miksi minä en näe?

Vihasin katu-uskottavuuden vaatimusta teininä, koska en osannut näkymättömien sääntöjen monimutkaista koodistoa. Vihasin poliittisen uskottavuuden yhtä teinimäistä ja ulkokultaista vaatimusta. Vihaan uskottavan taiteilijan kuvaa.  Sillä kuka sen uskottavuuden määrittää ja mitä minä teen naisille, nuorille, alakulttuurisille, marginaalisille, jos alistunut toteuttamaan vanhaa patriarkaatin määrittämää kaavaa. Kenen etu on se, että naiset joutuvat häivyttämään sukupuolensa? Samaan aikaan kun olen ihan tyytyväinen siitä, että on naisia jotka osaavat luovia tiensä patriarkaatissa kansakunnan kaapin päälle, revin itse tilaa vapaudelle ammentamalla undergroundista.

Feministisellä ajatushautomo Hatulla on käynnissä asiantuntijapankkihanke[9], jossa kategoriat poikkeavat totutusta. On taiteilijanerot, inspiroivat tervaskannot, pokkanaiset. Alfaurokset, duunarit, huippuvisionäärit jnpp. Meihin on myös ottanut yhteyttä menestynyt feministi, joka koki kategorioiden toimivan naisia vastaan. Miksi teemme kaikesta pilaa? Minä uskon, että feminismi tarvitsee aina myös toisintekemistä, toisinsanomista ja toisinnäkemistä.

 

Kun kupla puhkesi (ja totuus sai cockselfien muodon)

Ennen feminismin uutta nousua, vielä vuosi sitten, tuntui siltä ettei feminismille – ei edes salonkikelpoiselle tasa-arvopolitiikalle - tuntunut olevan liiemmin tilausta. Laaja yhteiskunnallinen konsensus tuntui lepäävän sen olettaman varassa, että tasa-arvo on Suomessa jo aika pitkällä tai jopa toteutunut. Että jossain Afganistanissa on ongelmia, ei täällä.

Sellaisessa olosuhteessa feministi joutuu viestimään ongelmalähtöisesti: todistelemaan että tässä nyt on jotain korjattavaa. Tylsyyteen kuolemisen uhallakin sitä päätyy toistamaan tilastoja, jotka osoittavat sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Kuten Eveliina Talvitien muokkaama motto sanoo, hui hai, sanoi huora häistä, huomenna on uudet bileet.[10] Jotain tapahtui. Rasismin ennennäkemätön nousu nosti julkisuuteen ja sosiaalisen median uutisvirtaan myös monille ennen piilossa pysyneen naisvihan. Suvakkihuoriin kohdistuva raiskausuhkailu ja seksuaalisella väkivallalla fantasiointi avasi silmät niiltäkin, jotka olivat joko kyllästyneet feminismiin tai pitäneet sitä alunpitäenkin tarpeettomana.

Kuvitelma siitä, että Suomessa eletään sellaista nykyaikaa, jossa miehet ja naiset tasaveroisina hoivaavat lapsia, pyykkäävät pyykkiä, luuttuavat lattioita ja pesevät autoja, osoittautui kuplaksi, joka ei ollutkaan totta. Moni oli vain luullut oman kotitodellisuutensa kertovan myös siitä, mitä naapurinmies puuhaa. Ei tullutkaan mieleen, että naapurinmies lähettelee cockselfieitä eli kullieita[11] 20-vuotiaille eduskuntavaaliehdokkaille, koska näillä on kukkahattutätimielipiteet. Että siellä se naapurinmies visioi mustista miehistä raiskaamassa naisia, joilta hän itse ei ole koskaan ”saanut”.

Vaikka naisiin kohdistuva uhkailu ja nettikiusaaminen kohdistuu voimakkaimmin niihin naisiin, jotka puolustavat ihmisoikeuksia, nettiviha ja –oksennus on tuonut esiin sen Suomen, joka ei tasa-arvosta piittaa. Sitä ei myöskään voi väittää marginaaliseksi ilmiöksi, jos oksentajien edustajat istuvat maan hallituksessa, parlamentissa ja europarlamentissa.

Feminismin uusi nousu Suomessa on pitkälti perussuomalaisten ansiota. Piti siitä tai ei: yhteinen vihollinen tiivistää rivejä. Arvokonservatismin nousu toi esiin myös tarpeen vastapolitiikalle. Emme olleetkaan vielä voittaneet, vaikka meillä on tasa-arvolaki ja vanhempainlomat ja peruskoulu ja kerran oli nainen presidenttinäkin. Vaikka Suomen valtio on feministi, jos siis useita lakeja katsoo, kaikki suomalaiset eivät sitä tosiaankaan ole.

Että meillä jälleen on pääministeri, jonka uraa perhevelvoitteet eivät ole häirinneet. Että ulkoministeripuolueen puoluesihteeri hyökkää feminismiä vastaan.

Kolumnisti Virpi Salmi tiivistää aika hyvin Slunga-Poutsalon näkemysten aiheuttaman vastareaktion. Kun Slunga-Poutsalo oli sanonut: "Että yritetään olla yhtä tasa-arvoisia kuin miehet tai vähän tasa-arvoisempiakin. Se saa mut työntämään sormet korviin.", Salmi kirjoittaa: “Slunga-Poutsalon tähän kommenttiin tiivistyy kristallinkirkkaasti se syy, miksi feminismiä tarvitaan: Maan kolmanneksi suurimman puolueen puoluesihteeri, joka sattuu olemaan nainen, on sitä mieltä, että on syytä työntää sormet korviin, kun naiset puhuvat halustaan olla tasa-arvoisia miesten kanssa. Hän siis ei halua tietää asiasta mitään, koska se on hänestä niin ärsyttävää.”[12]

Kiitos, Riikka Slunga-Poutsalo. Kiitos miehet, jotka ihan omilla nimillänne postaatte cockselfieitä yrittäessänne loukata. Te inspiroitte meitä.

 

Äitikapinaa ja tissienläiskyttelyä

Liike, joka teeskentelee yksimielisyyttä ei ole rehellinen. Kuten yhteiskunnallisessa keskustelussa yleensäkin, myös feministien piirissä parhaiten saavat ääntään kuuluviin ne, jotka ovat saavuttaneet keski-iän ja asemia. Nuori sukupolvi joutuu aina toimimaan pimennossa, jossa liikkeen ääntä käyttävät heidän puolestaan ne, jotka ovat puhuneet samoja juttujaan jo kaksikymmentä vuotta.

Olen erittäin tietoinen tästä omalla kohdallani, sillä olen tosiaan kaksikymmentä vuotta istunut tasa-arvopaneeleissa toistamassa omia lauseitani. Tässäkin artikkelissa olen viitannut muihin ihan muodon vuoksi. Ihan hyvin voisin kirjoittaa uuden kirjan vain siteeraamalla vanhoja kirjojani tai vaikka vain uudelleenjulkaista feministiset kolumnini ja puheeni.

Eri sukupolvilla on väistämättä eri näkökulmat – jopa ikuisuusaiheisiin. Toisaalta eri ikävaiheissa eri teemat nousevat esiin. Tasa-arvo työelämässä ja vanhemmuudessa eivät ole erityisen ajankohtaisia silloin, jos ei itse ole työelämässä tai vanhemmuudessa.

Äitiydestä horiseminen nyppii heitä, jotka eivät aiokaan lisääntyä. Risoo, jos yliopistolla työskentelevä feministikollega ei edes hoksaa omaa keskiluokkaisuuttaan, koska on joskus nuorena ollut köyhä tai vanhemmat ovat olleet työväenluokkaisia. Ottaa päähän, jos palkkaa tasa-arvotyöstä nostava feministi ei edes muista, että kaikki eivät puhu suomea tai ole heteroita. Hävettää ihan poskettomasti, jos huomaa järjestäneensä feministisen tilaisuuden paikkaan, jonne ei pääse pyörätuolilla.

Feminismissä on aina tilausta sekä kiitokselle että kapinalle. Jos tietää mitä aikaisemmat sukupolvet ovat saaneet aikaan, on helpompi ymmärtää, että omakin toiminta voi tähdätä voittoon: todelliseen muutokseen yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Mutta äidinmurha on myös paikallaan. Nuorten on näytettävä vanhoille vittunsa voima. Muuten pysähdymme juoksuhiekkaan.

Vanhojen tehtävä on nostaa nuoria. Neuvoja annetaan vain kysyttäessä, mutta nuoria suositellaan, palkataan, kehutaan ja kannustetaan. Vanhoilla tarkoitan kaikkia, jotka tuntevat nuorempia. Opiskelijapolitiikassa 25-vuotias on vanha, jonka tehtävä on edistää 20-vuotiaan uraa. 40-vuotias on velvoitettu jo omistautumaan nuorten tukemiselle. Sitä vanhemmista puhumattakaan.

Aina kun uskaltautuu ilmoittautumaan jonkun liikkeen jäseneksi, kuten feminismin, sitä altistuu myötähäpeälle toisten liikkeen jäsenten toilailujen puolesta. Varmasti joku feministi puhuu tyhmiä ja siitä joutuu jokainen feministi vastaamaan. Oma vastaukseni on ilo.

Yksi 2000-luvun hilpeistä feministisistä liikkeistä on ollut neoburleskin tulo Suomeen. Burleski teki lavaliikehdinnälle sen mitä punk musiikille: kuka tahansa osaa keikuttaa persettä ja läiskytellä tissejä. Ruumiillisuudesta iloitseminen ja naisten yhteisöllinen kannustava asenne sai minut järjestämään useita burleskibileitä silloin kun toiminta oli vielä ihanan undergroundia ja epäammattimaista. Edelleenkin burleskiharrastus voimauttaa eri ikäisiä naisia.

Urheilun saralla nuoret feministit ovat nostaneet roller-derbyn tiedostavaksi suosikkilajiksi, joka antaa luvan iloita naisvoimasta. Kaikkea ei tarvitse osata sanallistaa, mutta yhdessä tekeminen on joka tapauksessa voimakasta ja tarpeellista. Feministiseen liikkeeseen tulee alati uusia ilmiöitä, joista kaikkien ei tarvitsekaan jaksaa innostua.

Ilon kautta! Kukka kukin on!

 

Rosa Meriläinen
Kirjoittaja on johtaja Feministisessä ajatushautomo Hatussa
Kirjoituksen lyhennetty versio julkaistu Vihreässä Tuumassa joulukuussa 2015

 


[3] Meriläinen & Särmä (2016): Anna mennä – opas hauskempaan elämään. Schildts & Söderström

[4] https://sinikorpinen.wordpress.com THOU SHALT NOT CRITICIZE BEER OR HOCKEY

[7] Foucault, Michel (2014): Tarkkailla ja rangaista. Otava, Helsinki

[8] Kontula, Anna (2009): Tästä äiti varoitti. Like Kustannus, Helsinki

[10] Talvitie, Eveliina (2015): Hieno vai Huono – Nainen jolla on maine. WSOY, Helsinki

[11] Munamainos, pilipotretti, kullikuva, cockfie, dickfie, kulfie, jorfie, pippelfie ja munafie.

Hattu hakee palkittavia

(c) Feministinen ajatushautomo Hattu

(c) Feministinen ajatushautomo Hattu

TIEDOTE 14.12.2105

Feministinen ajatushautomo Hattu jakaa alkuvuodesta 2016 ensimmäisen toimintavuotensa kunniaksi Takaiskun airut -palkinnon.

Takaiskun airut -palkinto myönnetään tinkimättömästä työstä tasa-arvoa vastaan.

Hattu pyytää ehdotuksia palkinnon saajaksi perusteluineen 31.12.2015 mennessä lomakkeella tai sähköpostitse hautomohattu@gmail.com

Hatun haaste itsenäisyyspäivälle

Johtajat iltapuvuissa. Rosan kuva MTV3, Saaran kuva Janne Lohilahti

Johtajat iltapuvuissa. Rosan kuva MTV3, Saaran kuva Janne Lohilahti

Tiedote 3.12.2015

JUHLI ITSENÄISYYTTÄ HAUKKUMATTA NAISIA

Feministisen ajatushautomo Hatun haaste itsenäisyyspäivälle: juhli itsenäisyyttä haukkumatta yhdenkään naisen ulkonäköä ja pukeutumista!

-       Juhlapäivänä on hyvä harjoitella sellaisia käytöstapoja, jotka sopivat arkeenkin, toteaa johtaja Saara Särmä.

Feministinen ajatushautomo Hattu on havainnut, että Suomessa monet juhlivat itsenäisyyttä arvostelemalla kovin sanoin kotisohvilla linnaan juhliin kutsuttujen naisten ulkonäköä ja pukeutumista.

-       Kunnioitetaan lottia kunnioittamalla naista, ehdottaa johtaja Rosa Meriläinen.

Naisiin kohdistuva ruma puhe ja epäkunnioittava käytös on herättänyt viime aikoina laajaa yhteiskunnallista keskustelua nettivihan ja julkisuutta saaneiden raiskaustapausten vuoksi. Feministinen ajatushautomo Hattu muistuttaa, että naisia kunnioittavasta puhetavasta ovat vastuussa kaikki. Ihmisiä ei ole reilua arvioida heidän ulkonäkönsä perusteella.

Lisätietoja:

hautomohattu@gmail.com

Kriittinen ajattelu siirtyy pois yliopistoista

Kuva: (c) Jonne Renvall

Kuva: (c) Jonne Renvall

Johtaja Särmä puhui Tampereen yliopistolla järjestetyssä koulutusleikkauksia vastustavassa mielenilmauksessa 1.12.2015

"Minut ja "Congrats, you have an all male panel!" -projektini on mainittu positiivisena esimerkkinä innovatiivisesta tiedeviestinnästä million missäkin Kultarannan ja ministerin tilaisuuksissa.

Totuushan on kuitenkin se, että tämäkin projekti sai alkunsa kun oli työtön. Työttömänä tohtorina oli aikaa ajatella rauhassa, ja sattumalta sen tullessa maailmankuuluksi Feministinen ajatushautomo Hattu sai Koneen säätiöltä rahaa 3 kuukaudeksi Naiset esiin! -hankkeen toteuttamiseksi. Kesän kolme kuukautta oli oikeasti varmaan tuloksellisin aika mitä mulla on pitkään aikaan ollut kun oli rahaa keskittyä ja toteuttaa juuri sellainen projekti, minkä itse halusi (mitä nyt vähän yhtä postdoc-hakemusta kirjoitin) mutta eipä tarvinnut olla tekemisissä minkään ylimääräisen tietoteknisen raportointilomakkeen kanssa, johon raportoidaan jotain fiktiivisiä työtunteja.

Esimerkiksi ministerin avoimessa kirjeessä ja eilisessä A-studiossa oli nähtävissä ja kuultavissa käsitys, että hommat tehostuu kun hallintoa vähennetään, että jää aikaa enemmän tutkimukselle siltä muulta sälältä. Kuitenkin luulen, että tutkijoiden matkalaskuihin, erilaiseen raportointiin ja hakemusten tekemiseen käyttämä aika ei ainakaaan vähene hallintoa supistamalla, päinvastoin.

Toiseksi, suurin osa meistä myös tekee aivan järjettömän paljon enemmän työtä kun 1600 tunnin kokonaistyöaika vuodessa edellyttää, ehdotankin yhdeksi toimenpiteeksi, että hommataan jokaiselle vähän niinkun käänteiset kellokortit, joihin on ladattu 1600 tuntia ja sitten siitä aina leimaillaan ja vähennellään kaikki työtunnit, rehellisesti ja kun 1600 tulee täyteen, lopetetaan siltä vuodelta työnteko siihen.

Kolmanneksi, monet ihan oikeasti toimivat aktiivisesti oman alansa tärkeissä kansainvälisissä piireissä. Ei välttämättä huipulla niiden mittarien mukaan, joihin nyt tuijotellaan (se onkin sitten eri keskustelu kuinka näitä pitäisi ja voi mitata). Että vituttaa sekin, että poliitikoilla ja yliopiston johdolla ei edes näytä olevan mitään käsitystä siitä todellisuudesta, missä me eletään ja tehdään töitä. Puhumattakaan nyt siitä, että kansainvälisyys ei ole yhtä kuin ulkomaille meno ja ulkomaalaisten tänne tulo vaan aika paljon kaikkea muutakin.

Ongelmana rakenteellisessa kehittämisessä ja paineessa 'poisvalita' aloja eri yliopistoista, profiloida ja keskittää jonkun alan tutkimusta vaikka vaan yhteen paikkaan Suomessa on myös se, että esimerkiksi mun kaltainen tutkija ei olisi koskaan edes päässyt tekemään väitöskirjaa. Mitä tiukemmin profiloidaan, sitä vähemmän on tilaa marginaalisemmille tutkimusaiheille, jotka on kuitenkin usein niitä, joista niitä innovaatioita ja uutta ajattelua syntyy. Ainakin yhteiskuntatieteissä.

Olen syvästi huolissani sivistyksen ja kriittisen ajattelun puolesta, olen ollut jo kauan, mutta jos yliopistojen tehtäväksi nähdään ainoastaan elinkeinoelämän palveleminen ja kuuliaisten kansalaisten kasvattaminen, siinä pitää sitten vaan olla avoin ja rehellinen.

Kriittinen ajattelu ja sivistys löytävät varmasti paikkansa yliopistojen ulkopuoleltakin ja ulkomailta."

 

Koko tapahtuma nähtävissä täältä: https://www.youtube.com/watch?v=pY4go3vqN4w

Patriarkaatilla pyyhitään hyvin

pääoma capital

Tohtori Saara Särmä ja kirjailija Rosa Meriläinen Feministisestä ajatushautomo Hatusta julkaisivat viikko sitten Pääoma – patriarkaatin paskaiset lait –teoksensa hyvin varustelluissa vessoissa. Teos on herättänyt keskustelua ja poikinut palautetta.

VR ja Kiasma ovat kieltäneet teoksen jakamisen wc-tiloissaan.

 -       Kiasmasta viestitettiin, että materiaali on sen verran vahvaa, että se on tukkinut heidän viemäreitään ja se on siksi jouduttu poistamaan wc-tiloista. On vaikea sanoa varmaksi, ovatko patriarkaatin puolustajat vai vastustajat protestoineet tunkemalla Pääomaa metritolkulla pönttöön, pohtii johtaja Särmä.

Meriläinen ja Särmä ovat pahoillaan Kiasmalle aiheutuneesta vaivasta. He muistuttavat, että monet ovat iloinneet mahdollisuudesta pyyhkiä perseensä patriarkaatilla. Toisaalta muistoksi teoksesta on helppo ottaa mukaansa vain pari arkkia – sama määrä riittää normaaliin pyyhkimistoimitukseen jo aivan ekologisestakin näkökulmasta.

-       VR:lle saattoi olla liikaa se, että otin kuvia VR:n kaukojunien wc-tiloissa päivystävästä natsimajavasta ja kerroin sen heilaavan patriarkaatin paskaisille laeille, nauraa johtaja Meriläinen.

Särmä ja Meriläinen pohtivat pyyhkiikö VR:llä niin hyvin, ettei ilmainen vessapaperi kelpaa edes taideteoksena.

Teos on herättänyt keskustelua niin kapitalismin kuin patriarkaatin olemuksesta. Meriläinen on huomannut, että patriarkaatin käsite on suomalaiselle yleisölle perin tuntematon.

-       Ilmankos feministien viesti ei mene perille, jos yhteinen kieli puuttuu, toteaa johtaja Meriläinen.

Särmän ja Meriläisen mukaan patriarkaatissa kukaan ei ole vapaa, eikä ole olemassa kapitalismia ilman patriarkaattia. Molemmat ovat hierarkisia järjestelmiä, jotka perustuvat ihmisten väliseen eriarvoisuuteen.

-       On mahdotonta edistää vain sukupuolten välistä tasa-arvoa, jos ei samaan aikaan huomaa muuta yhteiskunnallista eriarvoisuutta, Meriläinen ja Särmä tähdentävät.

Pääoma – Patriarkaatin paskaiset lait –teosta on toistaiseksi jaettu junien ja museoiden lisäksi muun muassa Kirjamessuilla, Suomen eduskunnassa, Tampereen yliopistolla, sekä valikoiduissa kahviloissa ja yrityksissä.

 

Teosta on saatavilla Tiketin ja Hatun yhdessä järjestämässä Feministisessä kiroiluiltamassa Tavastialla torstaina 29.10.

 

Lisätietoja:

hautomohattu@gmail.com

Capital - Shitty Laws of Patriarchy out today!


Press release 19.10.2015

Feminist think tank Hattu has published Capital – Shitty Laws of Patriarchy. The publication is printed on toilet paper and is available in well-stocked toilets in Finnish and in English.

- Capital is a natural continuation from my previous book Republic, published by Teos in 2011, rejoices President Meriläinen

The publication is part of the Women forward! project, funded by the Kone Foundation. The project has successfully addressed women’s invisibility in expert positions, for example through the Congrats, you have an all male panel tumblr site.

The choice of printing the publication on toilet paper is a commentary on the world of academic publishing.

-  The medium is the message, cites President Särmä.

 

More information: hautomohattu@gmail.com

Pääoma - Patriarkaatin paskaiset lait on julkaistu


Tiedote 19.10.2015

Feministinen ajatushautomo Hattu on julkaissut teoksen Pääoma – Patriarkaatin paskaiset lait. Teos on painettu vessapaperille ja se on saataville hyvin varustelluista vessoista sekä englanniksi että suomeksi.

- Pääoma on teoksena luontevaa jatkoa teokselleni Valtio, jonka Teos on julkaissut vuonna 2011, iloitsee johtaja Meriläinen.

Teos on osa Koneen säätiön Jakautuuko Suomi? –kokonaisuudesta tuettua Hatun Naiset esiin! –hanketta. Hanke on nostanut esiin asiantuntijanaisten näkymättömyyttä esimerkiksi Congrats you have an all male panel –tumblr –sivuston kautta. Pääoman julkaisualustan valinta on kannanotto nimenomaan akateemisten julkaisujen maailmaan.

- Väline on viesti, siteeraa johtaja Särmä.

Lisätietoja: hautomohattu@gmail.com

Vittuvirkkausta Kahvillassa 23.10.

virkatut vitut

Villiä ja vapaata virkkaamista

Heitä pois häpeä, vapauta luovuus ja virkkaa villejä vittuja!
Villi vittu on juuri sellainen kun haluat. Kaikenlaiset tulkinnat ovat hyviä ja ilmaisu on vapaata.

Vittutiimi ja Feministinen ajatushautomo Hattu järjestävät Ravintola Kahvillassa (Aaltosenkatu 31-33, Tampere) virkkausillan perjantaina 23.10. alkaen klo 18.

Paikalta löytyy ohjeita ja materiaaleja sekä lempeää ja kärsivällistä neuvontaa vasta-alkajille.

Tervetuloa virkkaamaan ja keskustelemaan vituista ja feminismistä!

Livemusiikkia:
Eerolan Reetta
Vaginapaniikki

 

Tapahtuma Facebookissa

Feministinen kiroiluiltama Tavastialla 29.10.

pinssit

Tekeekö mielesi purkaa sukupuolittuneita paineita? Ottaako alapäähän?

Feministinen ajatushautomo Hattu järjestää feministisen kiroiluiltaman torstaina 29.10.2015 klo 19 Tavastialla, Helsingissä.

Esikiroilijoita! Open mic! Kiroulukaraokea! Bändejä! Stand upia!

Esikiroilijoina muun muassa: Rosa Meriläinen, Saara Särmä, Kristiina Komulainen, Kaisa Haatanen, Tuomas Peltomäki, Alf Rehn, Rakel Liekki, Riikka Kämppi, Reino Nordin, Taru Tujunen, Tulva, performanssiryhmä Horonkäristys ja stand up -koomikko Katariina Havukainen

Loppuillan musisoinnista vastaa mahtava SOFA!

Ohjelma alkaa klo 19:00. Liput Tiketistä

Facebook tapahtuman löydät täältä.