Suomalainen mies vastaa Appelsinille

Hatun vieraileva pohdiskelija Mikko Poutanen kehottaa miehiä itsetutkiskeluun

suomalainen mies

suomalainen mies

Appelsin, Ulla. 2015. ”Suomalainen mies, sinä et ole sika.” Ilta-Sanomat 15.1.2016.

Kun pitkästä aikaa maahanmuuttokriitikkojen parjaama valtamedia, olkoonkin kyseessä nyt iltapäivälehti, julkaisee jotain mikä sopii maahanmuuttokriitikkojen pohjimmiltaan konservatiiviseen maailmankuvaan, he jakavat tekstiä innokkaasti sosiaalisessa mediassa. Ulla Appelsinin suomalaisen miehen verrannollisen kunnollisuuden apologia esiintyy lisäksi edukseen sillä, että suomalainen mies saa synninpäästön suomalaiselta naiselta.

Appelsinin pääkirjoituksen voi tiivistää siten, että suomalainen mies on kuitenkin aika kunnollinen, ja suomalaisen naisen asema on kotimaassaan oikein hyvä, jopa etuoikeutettu. Appelsin pitää suomalaisia miehiä kohtaan esitettyä kritiikkiä ilmeisen kohtuuttomana.

Keskustelun taustaa

Otetaanpa kuitenkin ensin askel taaksepäin, ja mietitään tätä nykyisen ”keskustelun” tilaa. Kun maahanmuuttokriittisten puheenvuorojen joukkoon nousi entistä voimakkaammin huoli suomalaisista naisista barbaarisen vieraan kulttuurin miesten käsissä, osa suomalaisista naisista ei hyväksynytkään tätä huolenpitoa. Päinvastoin moni väitti, että tätä näennäisen pyyteetöntä huolta motivoi pääasiassa rasismi, ja että naisiin kohdistuva väkivalta tai naisten kokema häirintä alkoi vasta kiinnostaa monia puhujia vasta kun sen pystyi näppärästi liittämään maahanmuuttokriittisyyteen.

Tähän kriittisesti suhtautuneet naiset halusivat vuorostaan tehdä selväksi, että seksuaalinen häirintä ja muu naisten kokema väkivalta, myös verbaalinen, ei ole Suomessa todellisuudessa mitään uutta. Aiheen nostaminen esiin oli tärkeää, mutta sen liittäminen osaksi maahanmuuttokriittisten omaa agendaa arvelutti. Keskustelu ei toisinaan enää nähnyt metsää puilta, eli yhteiskunnallista ongelmaa siltä, että sen aiheuttajat voitiin yksipuolisesti määrittää ei-suomalaisiksi suurta medianäkyvyyttä saaneiden esimerkkien avulla.

Supisuomalaiset tapaukset eivät yleensä saa vastaavaa mediaseurantaa, eivätkä etenkään sosiaalisen median seurantaa. Tämä johtuu osin siitä, että supisuomalaisten raiskauksia ei seuraa joukko omistautuneita ”kriitikoita”, jotka usein jakavat sosiaalisessa mediassa kaikki maahanmuuttotaustaiset rikokset niin laajalti kuin mahdollista. Tämä luonnollisesti kasvattaa epätasapainoa sen välillä kuka näissä näkyvissä uutisissa on se rikollinen. Mielikuvilla on valtavirtakeskustelussa valtaa.

Toisin sanoen naiset pyrkivät nostamaan valtavirtakeskusteluun ongelman, jonka kokevat akuutiksi. Luulisi, että tilanteen ironia olisi monelle maahanmuuttokriitikolle selvää: moni maahanmuuttokriitikko kokee, että valtamedia peittelee maahanmuutonongelmia (jopa salaliitoksi asti) ja heidän puheenvuoronsa olivat ainoita, jotka toivat taustalla olevia ongelmia todellisuudessa esiin. Sympatiaa ei kuitenkaan riitä niitä naisia kohtaan, jotka kokevat, että valtavirtakeskustelu vähättelee heidän kokemaansa kotikutoista häirintää ja väkivaltaa ja näin edelleen.

Jos syytä haluaa arvuutella, luonnollisin päätelmä olisi, että naisten tarjoama kritiikki siirtää itsereflektion vastuun takaisin suomalaiselle miehelle. Ei ainoastaan hänelle – tietenkään – mutta hänellekin. Kritiikin antaja on myös kritiikin kohde. Tähän hätään hänelle saapuukin Appelsin pääkirjoituksineen, joka vakuuttaa, että ei hätää, todellista syytä itsetutkiskeluun – ulkoisen uhan projisoimisen sijaan tai sen ohella – ei oikeasti olekaan. Nyt on suomalaisen naisen suusta kuultu, että miehet ovat – verrannollisesti – oikeastaan aika hyviä tyyppejä. Miehet voivat siis läiskiä toisiaan olalle siitä kuinka oivallisia olemmekaan, kun onneksi muualla maailmassa hoidetaan naisten alistaminen näkyvämmin ja brutaalimmin.

Valittavatko naiset tyhjästä?

Appelsin lähtee tyrmäämään kokemuspohjalta (jota toki myös muut artikkelissa siteeratut olivat käyttäneet – tässä ei ole sinänsä mitään vikaa) naisten kokemaa uhkaa, todeten että ”yleinen käytäntö se ei ole ja varsinkaan siihen ei syyllisty jokainen valkoinen suomalainen mies”, vedoten vielä omaan tuttavapiiriinsä kunnollisuuteen.  Tähän osunee aika tyypillinen piirre argumentoinnissa; jos sitä ei ole itse kokenut (ensikädessä tai vierestä), sitä on vaikea uskoa olevan olemassa. Tähän on mielestäni puututtu oivallisesti blogi-kirjoituksissa täällä, täällä ja täällä. Lisäksi voi olla, että muutkin tekijät, kuten yhteiskunnallinen asema tai ikä, voivat myös vaikuttaa kokemusten laatuun.

Appelsin vetäytyy mielenkiintoisesti lainsäädännön taakse kun esimerkiksi kansanedustaja Nasima Razmyar kritisoi sitä, että naisten kohtamaa väkivaltaa ei ole otettu vakavasti. Appelsinin kunniaksi täytyy huomioida, että hän myös kyseenalaistaa seksuaalirikosten rangaistuksen tason. Sen ohella olisi ehkä syytä huomioida pikemminkin tässä yleinen ilmapiiri, sillä siitä myös Razmyar kirjoittaa. Kertonee paljon, jos kohta miltei kymmenen vuotta sitten myös poliisin riveissä paljastunut seksuaalinen ahdistelu oli tavallaan yllätys joillekin, toisille ei niinkään. Ainakin tässä blogissa voi lukea yhden koosteen siitä millaista verbaalista väkivaltaa olemassa on. Verbaalinen väkivalta edesauttaa väkivaltaista kulttuuria, myös ns. raiskauskulttuuria ja naisten alistamista.

Appelsinin oleellisin vasta-argumentti on korostaa suomalaisen naisen verrannollista etuoikeudellisuutta globaalisti. Tähän tartutaan esimerkein siitä, kuinka naisilla on asiat paljon huonommin toisaalla. Aivan totta, huonosti ne ovat, mutta Appelsinin tapa esittää asia on myös melko tyypillinen tapa etäännyttää käsittelyssä olevat moraaliset ongelmat asettamalla kaukainen vertailupohja. Huomio siirretään keskustelun aiheesta. Näin tehden Appelsin siis sivuuttaa suhteellisuuteen pohjaten absoluuttiset ongelmat. Argumentti on sama kun köyhyydestään valittavan suomalaisen hiljentäminen vertauksella kehitysmaiden ”todelliseen” köyhyyteen.

Varmasti joku suomalainen nainen – kuten Appelsin – kokee virkistäväksi, kun saa kuulla että huonomminkin voisi olla. Tässä tulkitsen Appelsinin näkemystä hieman pahantahtoisesti; Appelsin todennäköisesti tarkoitti, että hänestä on virkistävää kuulla kuinka naisten asema Suomessa on hyvä. Tämä tuntuu olevan myös monien miesten käsitys. Toisia naisia tämä positiivinen asettelu ei ehkä lohduta; kriittisiä kommentteja esittäneet naiset voisivat huomauttaa että paljon on vielä tehtävää, kun taas Appelsin antaa sellaisen vaikutelman, että naiset valittavat tässä – suhteellisesti – turhasta. Mainitsematta siis jää, että jos suomalainen nainen on etuoikeutettu, eikö suomalainen mies ole suhteessa vielä enemmän? Miksi häntä sitten täytyy näin voimakkaasti suojella – miltä, mielensä pahoittamiselta?

Koko Appelsinin tekstin ajan palataan siihen, että miehille ei ole tarvetta minkäänlaiseen reflektioon – vaikka hän ohimennen myöntää että tehtävää on, hän ei jätä minkäänlaista moraalista vaadetta miesten osalta siihen. Esimerkiksi #lääppijä -aihetta kannattaisi seurata. Muutoin jatkossakin ”kännissä ja läpällä” on ainakin implisiittisesti se ”pienempi paha”. Jos siis jäi epäselväksi, ulkomaalainen mies, tai se kulttuuri jota hän edustaa, on tässä kuviossa se suurempi paha.

Miehisyys, mielikuvat ja maahanmuuttokriittisyys

Naisia sortavien rakenteiden monimuotoisuus on kuitenkin jutussa sivuutettu, ja naiset tarvitsevat myös ongelmat tiedostavia miehiä ajamaan muutosta. Tähän oikeastaan liittyy myös oleellisella tavalla Appelsinin muutoin oikein hyvä kommentti siitä, että myös miehet voivat kokea joutuvansa häirinnän uhriksi. Aggressiivinen seksuaalinen häirintä on sukupuoleen katsomatta asiatonta. Mielestäni on halpaa syyttää siitä Naisasialiitto Unionia; kuka tahansa feminismiin aatteena tutustunut tietää että feminismi ajaa myös miehen oikeuksia ja vapautta ahtaista sukupuolirooleista. Aihe saattaa hyvinkin olla tabu Suomessa, muttei feministien takia.

Lopuksi Appelsin korostaa, että on nurinkurista, että ”näistä ongelmista ei voisi puhua, koska joku suomalainen mies jossain on käynyt käsiksi johonkin suomalaiseen naiseen”. Appelsin syyllistyy tässä samaan yleistykseen mistä itse aiemmin kritisoi Anette Karlssonia liittyen hyväksyttyyn uhkailuun; kyllä molemmista ongelmista täytyy ja pitää (voida) puhua. Sen sijaan Appelsinin argumentti siitä, että ongelmista vaietaan siksi, ettei ”joku rasisti jossain voi käyttää tilannetta hyväkseen”, ansaitsee pienen lisähuomion: nykyisestä ns. maahanmuuttokriittisestä keskustelusta puuttuu usein reflektiivisyys ja lähdekriittisyys.

Siksi kun Appelsin kysyy, että ”Eikö se ole ihan sama, tuleeko raiskaaja Iisalmesta vai Irakista ja puhuuko hän suomea, arabiaa tai vaikka urdua?”, hän on aivan oikeassa – lisäksi lainopillisesti asia on tismalleen niin. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan, kuten sanottua, uutisen leviämisen suhteen. Tämä ongelma koskettaa kenties enemmän sosiaalista mediaa kuin perinteistä mediaa, mutta maahanmuuttokriitikoiden tietyissä ryhmittymissä vain ulkomaalaisiin liittyvän joskus jopa täysin fiktiivisen negatiivisen uutisoinnin jatkuva lietsominen ei ole yhdentekevää laajemman yhteiskunnallisen keskustelun ja siihen liittyvien mielikuvien kannalta. Tähän liittyy myös sukupuolisen häirinnän rodullistaminen. Ohimennen kannattaa myös huomioida millaisia väliinputoajia näissä mielikuvien sotkuissa ovat suomalaisten ja (tietyistä kulttuureista tulevien) ulkomaalaisten perheet lapsineen.

Vaikka toki maahanmuuttajat näkyvät myös rikostilastoissa, eivät kuitenkaan ehkä ihan siinä määrin kuin mitä mielikuvat antavat ymmärtää. Tästä käyköön esimerkkinä myös Appelsinin mainitsema joukkoahdistelu, josta ei käsittääkseni vielä ole ilmiönä erityisen luotettavaa tietoa. Eikä negatiivisuuden kautta jatkuvasti ajattelu myöskään tunnu olevan erityisen hyväksi kaikille maahanmuuttokriitikoillekaan. Keskustelun suunta Suomessa on vuoden 2015 aikana selvästi kuitenkin muuttunut ulkoisia piirteitä korostavan rikollisuuden seurantaan (ja tuomitsemiseen).

Jotkut maahanmuuttokriitikoista toki ovat ylipäänsä sitä mieltä, että seksuaalirikosten tuomiot Suomessa ovat liian alhaiset. On melko todennäköistä, että he löytäisivät asiantilan (sis. raiskauskulttuurin) muuttamiseen liittolaisia myös feministeistä, toisin kun Appelsin suoraan viittaa. Suvaitsevaistossa kokemukseni mukaan on erittäin vähän sellaisia yksilöitä, jotka haluavat pimittää maahanmuuttajien rikoksia, saati estää heitä joutumaan niistä edesvastuuseen. Tämä on pitkälti maahanmuuttokriitikoiden äärisiiven ahkerasti käyttämä olkinukke, joka tarpeettomasti sotkee keskustelua ja luo vastakkainasettelua. On sääli, että Appelsin soveltaa tässä samaa argumentaatiota. Se kuuluu samaan kategoriaan niiden kuvitelmien kanssa, joissa suvaitsevaisto ei muka piittaa kotimaan apua tarvitsevista.

Pohdinnan ja itsekriittisyyden puolesta

Nyt keskustelussa tilaa ottaneet (ja toivottavasti yhä ottavat) naiset ovat mitä ilmeisemmin kokeneet, että keskustelun kohde on painottunut liikaa suomalaisten ”ydinryhmän” ulkopuolelle. Tämä maaliskuussa 2014 Helsingin Sanomissa mainittu EU-tason tutkimus osoittaa, että tämä olisi virheellinen liike. Tuntuikin siltä, että Suomessa nykyisen keskustelun piirissä ajatellaan, että parisuhdeväkivalta suomalaisten välillä on, vaikkakin laitonta, pitkälti näiden ihmisten oma asia. Maahanmuuttajien tekemä väkivalta sen sijaan omaksutaan välittömästi yhteiseksi, julkiseksi, ja kollektiivisesti koetuksi. Mielikuvat ulkoisesta uhasta ja siihen herkästi liittyvästä rasismista ovat siis läsnä yhteiskunnassamme.

Vaikka suomalaisen naisen asema onkin globaalissa kontekstissa hyvä, suomalaiselle miehelle ei olisi mitään haittaa hieman reflektoida myös omaa käytöstään – etenkin alkoholin vaikutuksen alaisuudessa. Turhasta ei tarvitse syyllistyä, siinä Appelsin on oikeassa. Mutta näin suomalaiselta mieheltä toiselle, meidän olisi silti hyvä miettiä hiljaa itseksemme, voisiko jotain tehdä paremmin. Appelsinin jokseenkin liian innokkaasti tarjoamaa synninpäästöä ei kannata ottaa ajattelematta vastaan, vaan osoittaa olevamme sen arvoisia. Yhden näkökulman mukaan tuominen keskusteluun ei ole pois muilta näkökulmilta.

Suomalaisen naisen asemaa yhteiskunnassa voidaan yhä parantaa, miestä unohtamatta, siten, etteivät ratkaisut aina kohdistu vain ”niihin muihin”, vaan laajennetaan keskustelua rohkeasti yhteiskunnan sukupuolittuneet rakenteet huomioiden. Oma keskustelu erikseen mutta tätä sivuten on suomalaisen yhteiskunnan ongelmallinen suhtautuminen rotuun.

 

Mikko Poutanen
Politiikan tutkimuksen väitöskirjatutkija Tampereen yliopistolla